Me tarvitsemme muita ihmisiä

Juon aamuteetä pimeässä Jyväskylässä. Sytytin tuikkukynttilän ja ihmettelen laitteiden surinaa korvissa. Maailma on muuten hiljainen. Heräsin tottumuksesta jo 6:30 ja päätin nousta ylös, vaikka on lauantainen vapaapäivä ja lapsetkin lähtivät eilen isälleen. Viime aikoina on ollut outoja tuulia. Olen nukkunut huonosti ja on ollut kaikenlaista sekavaa. Keho on ollut kovilla.

Somesta lähteminen, palkkatyön lisääminen, alivuokralaisen ottaminen työhuoneelle: suuria muutoksia, jotka tuntuvat myös alitajunnan tasolla ja kehossa. Ehkä sieluni ja kehoni ovat hieman hädissään, mitä tapahtuu, kun tärkeät elementit elämässä ovat muutoksessa. Että minne tämä ihminen nyt tällä kertaa tätä laivaa ohjaa. Hypnoosivalmennusten tekeminen tuo iloa ja samalla odotan, että suunta kirkastuu entisestään. Hoidan kehoa, hermostoani ja luon uusia yhteyksiä mieleen.

Elämä on vaiheita eikä mikään ole pysyvää. Avioeron jälkeen ymmärsin sen ensimmäisen kerran, että mikään ei ole pysyvää, vaikka luulin niin. Kaikki muuttuu koko ajan. Itselleni muutos on myös erittäin ihanaa ja virkistävää, ja olen jollain tavalla koukussa siihen. Samalla muutos tarkoittaa, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Muutos voi tarkoittaa unelmien toteutumista tai sysätä meidät erilaisiin kriiseihin elämässä.

Mihin asemaan ja mielentilaan tämä elämän muuttuvaisuus meidät ihmiset johdattelee? Kun elämässä tulee suuria muutoksia, meille jää tämä hetki tässä kehossa eikä juuri muuta. Toivon, että mahdollisimman monen ihmisen hetkeen kuuluisi silloin toivo ja luottamus. Kuuluisi kiitollisuus siitä mitä on juuri nyt. Rakkaus ja rauha. Mutta ai että, eihän se ole mitenkään helppoa! Elämä tapahtuu meille kaikille eikä kukaan ole turvassa ihmisyyden raskailta tunteilta ja tilanteilta.

Me olemme syntyneet aikaan, jossa läheiset sukupolvet ovat joutuneet selviytymään, puremaan hammasta, syömään pettuleipää ja sotimaan. Ei ole mikään ihme, että kansakuntana vasta toivumme näistä traumoista ja että ne näkyvät yhteiskuntamme sairastumisena vahvuuteen. Vahvuuteen sairastuminen tapahtuu siis sekä yksilötasolla että organisaatioissa ja järjestelmissä, joissa ihmisille muodostuu sosiaalisen kanssakäymisen myötä yhteinen näkemys siitä, että on hyveellistä pärjätä yksin.

Vahvuuteen sairastuu herkästi sellainen, jonka on täytynyt liikaa pärjätä yksin lapsena. Kun tukea ja ymmärrystä ei ole ollut tarpeeksi eikä kukaan ole auttanut silloin kun olisi sitä kipeästi tarvinnut. Ihminen on ihmeellisen hieno kokonaisuus, joka löytää aina keinoja selviytyä. Ihmisen sisällä on käsittämätön voima selviytyä tilanteista, joista ei luulisi kenenkään pysyvän enää järjissään. Sotienkin jälkeen jostain saatiin voimaa rakentaa uusi maa. Mutta elämä on muutakin kuin järjissään pysymistä. Kun on ensin selviydytty, tulee aika kukoistaa, tulee aika voida hyvin. Elämässä on paljon ihanaa koettavaa.

Kun on sairastunut vahvuuteen, on vaikea pyytää apua. Me kaikki kuitenkin tarvitsemme toisiamme tässä elämässä. Se liittyy ihan ihmisen biologiaan ja hermoston toimintaan, ja tarvitsevuudellamme on syvä alkujuuri jo siinä, että me olemme tarvinneet vanhempiamme syntyäksemme tänne. Me kaikki ansaitsemme tukea ja kannattelua. Kukaan meistä ei ole sen ulkopuolella. Ei ikänsä vuoksi, rahatilanteensa vuoksi, ei tekemiensä haitallisten valintojensa vuoksi, ei rakkaudettomien uskomustensa vuoksi. Sinä ansaitset tukea ja kannattelua, sinä ansaitset hyvää. Aina joskus meidän on tärkeä saada kuulla se.

Kaikesta voi selviytyä yksin. On paljon sellaisia asioita itsellänikin, joista en ole kertonut juuri kellekään. Olen vain selviytynyt, jollain tavalla järkeillyt asian, tuntenut kaikessa hiljaisuudessa. Mutta olen huomannut, että nämä asiat, joista olen yksin selviytynyt eteenpäin, ovat silti jääneet kehoon ja alitajuntaan. Ne edelleen nousevat pintaan niissä hetkissä, kun minut kohdataan todella hyvin. Hetkissä, joissa on syvä turva ja toinen ihminen, jonka kautta välittyy pyhä rakkaus. Vasta näissä hetkissä olen kokenut, että haava ei ainoastaan sulkeudu tai arpeudu vaan se todellakin vaalenee ja täyttyy valolla.

On oltava jokin tarkoitus sillä, että me ihmiset olemme täällä yhdessä. Aito yhteys parantaa ja sellaiset traumat, jotka ovat syntyneet suhteessa toisiin ihmisiin, paranevat vain toisten ihmisten avulla. Sitä ei ole kiva aina myöntää, kun haluaisi pärjätä yksin ja uskoo ihmisen omaan voimaan ja kykyyn. Mutta joskus me kaikki tarvitsemme toista ihmistä: tueksi, peiliksi, käsi käteen kulkemaan.

Minä olen täällä sinuakin varten.

Rakkaudella, Pauliina