Harmittaa vähän, kun en ole nyt kirjoittanut tänne valmista tekstiä. Periaatteessa mulla ei ole mitään aikataulua tai suunnitelmaa siitä, milloin kirjoitan, mutta nyt tuntuu, että on kulunut liian kauan. Kirjoitan omaksi iloksi ja ilon moninkertaistaa se, jos joku muukin saa näistä asioista itselleen iloa tai ajateltavaa. Olette siis tärkeitä, jokaikinen lukija. Ja nyt asiaan.
Tulin tänään kirjoittamaan siitä, miltä tuntuu katsella taaksepäin tuota tammikuuta. Ensinnäkin, oli tammikuun ensipäivinä erityislaatuista ymmärtää omaa marras-joulukuista toimintaani suhteessa jouluun ja lapsiin. Vaikka itselleni rakensin simppeliä ja levollista joulua, totuus taisi kuitenkin olla se, että tiedostamattani ja kehossani stressasin paljon lasten joulun onnistumista. Joskus käy niin, että joku pieneltä tuntuva asia nouseekin suureksi ja jälkikäteen voi huomata sillä olleen iso merkitys. Lasten onnellisen joulukokemuksen rakentamisella oli minulle valtava merkitys, jonka tiedostin oikeastaan vasta joulun jälkeen, kun pöly oli laskeutunut.
Joulun välipäivinä mulle selvästi iski tekemisen tahto ja irti päästämisen tarve. Olin väsynyt joulusta, mutta halusin väkevästi eteenpäin, uuteen. Eropapereita, toiminimen perustamista. Puskin, opiskelin, otin selvää, toteutin. Odotin, että alkaisi arki ja pääsisi johonkin kunnolliseen rytmiin. Rytmi on mulle tärkeää, rauhoittavaakin. Välipäivät tuntuivat harvinaisen tahmeilta.
Tammikuun alkaessa ajattelin, että ”no niin, tästä nyt kaikki asiat eteenpäin hyvällä draivilla”. Ja minut yllätti se, että olinkin väsynyt. No ihmekös tuo, koko joulutsemppauksen jälkeen. Oon monesti pysähtynyt sen äärelle, että en oikein huomaa, mitä olen elänyt lähihistoriassa. Toisaalta se on hyvä asia, että en jää märehtimään mennyttä, kuten tein ehkä joskus nuorempana. Toisaalta se altistaa suorittamiselle ja väsymiselle, kun ei tiedosta, miten suuria asioita elämässä on ollut viime vuosina. Olisi ehkä parempi antaa itselleen vähän siimaa, tehdä kevyemmin, tehdä vähemmän, ja silti voisi päästä samoihin lopputuloksiin, ja jopa parempiin, koska levännyt ihminen pystyy olemaan luova.
Viime viikolla alkoivat ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin opinnot. Aloinkin jo kirjoittaa niistä tunnelmista, mutta en päässyt loppuun. Lyhyesti sanottuna suuresta jännityksestä kuoriutui äärimmäisen innostunut perhonen, joka joutuu nyt kuitenkin totuttelemaan olemaan perhonen, ihan uudenlainen. Terapeutin identiteetti alkoi heti rakentua ja kaikessa ihanuudessaan se oli raskastakin. Niin kuin kaikki muutos vaatii luopumista jostain ja uuden rakentaminen ei ole välttämättä niin hohdokasta kuin se ulkoapäin näyttää. Uuden elämän synnyttäminen sattuu, tuottaa kipua. Mutta lopputulos on upea, pehmeäposkinen pienokainen, josta kasvaa naurava ja juokseva lapsi, ja parhaimmillaan kukoistava aikuinen. On vain uskottava, että kaiken hapuilun ja kipuilun jälkeen koittaa kevyempi huominen. Uskoa, toivoa, rakastaa sitä mitä itse on.
Opiskelun aloittamisen lisäksi mulla on ollut nyt jotenkin tosi paljon kaikkea tekemistä. Lapsetkin sairastivat tuossa yhden viikon enkä pystynyt silloin keskittymään mihinkään muuhun. Viikonloppuna sentään pääsin ystävän mökille ja se olikin jotenkin erityisen tärkeä retki. En osaa selittää, miksi. Kuitenkin sen jälkeen kotiin palattua sain hoidettua monta vaikeaa ja isoa asiaa. Tätä viikkoa onkin sitten kuvannut hyvin tuo vaikeiden asioiden hoitamisesta seurannut tunnelataus. Jonkinlaista raskasta tunnetta on ollut ilmassa, muutostunteita, hyviä ja tärkeitä, painavia, työläitä.
Eilen räjäytin sitten kotini yläkerran. Näin selkeästi, että nyt pystyin vihdoin tarttumaan tähän siivousasiaankin, kun nuo suuret ja vaikeat henkiset asiat oli hoidettu. Tyhjäsin makuuhuoneeni kaikesta rojusta, jota sinne oli kertynyt, imuroin jopa sängyn alta (se ei ole aivan yksinkertaista), laitoin uuden järjestyksen ja karsin tavaraa. Rakastan tätä, miten elämän eri asiat kietoutuvat yhteen niin selvästi. Esimerkiksi kodin järjestäminen on suoraan yhteydessä mielen järjestämiseen. Kun koti on järjestyksessä kaappien sisuksia myöten, on tilaa ajatella. Kokeile, jos et usko. Aloita tutustumalla Marie Kondon kirjoihin.
Ja tässä ollaan nyt. Istun tietokoneella sohvan nurkassa, pyykkikone lopetti aamuvuoronsa. Yläkerta on edelleen pommin jäljiltä. Siis kaikki muut huoneet paitsi minun makuuhuone. Se on unelma. Tuntui tärkeältä kirjoittaa tänne tänään. Kirjoittaminen on yksi mun jutuista. Nyt jatkan eilistä siivoushommaa. Samalla siivoan elämääni. Tämä helmikuu tuntuu vähän kevyemmältä.
Sydämellä, Pauliina 