Viikko kääritty pakettiin ja olihan se, oli. Melkein voisi ärsyttää, että tuollaisen viikon itselleni järjestelin, mutta itsepä sen tein. Nyt vaan ho’oponopono -mantraa itseä kohtaan: Olen pahoillani. Anna anteeksi. Rakastan sinua. Kiitos. Ja tätä toistetaan ja lausutaan nimenomaan itselle. ”Olen pahoillani minä, kun järjestin tällaisen viikon, joka tuntui liian työläältä. Anna anteeksi, etten osannut suunnitella paremmin. Rakastan sinua, minä. Kiitos minä.” Ihmeellisesti se kyllä tuntuu auttavan, kaunis puhe ja anteeksi antaminen. Kirjoitin nuo sanat tällä viikolla myös jääkaapin oveen. Ei, en suoraan oveen mutta muistilapulle, joita vihdoin sain ostettua kun ne kävelivät vastaan eräässä saksalaisomisteisessa marketissa. Ikinä ei tiedä mitä siellä tulee vastaan.
Kaiken voi ajatella miten päin vaan. Voisin halutessani nähdä kuluneen viikkoni vuoden raskaimpana tai mielenkiintoisimpana. Voisin nähdä sen onnellisimpana tai väsyneimpänä, jännittävimpänä tai helpottavimpana, pelottavimpana tai voimaannuttavimpana. Kaikelle löytyy todistusaineistoa. Ratkaisevaa on, mistä suunnasta päättää katsella ja mihin katseensa kohdistaa. Millaisen tarinan päättää kertoa itselleen.
Sanon suoraan, että ei munkaan ole helppo joka hetki pysyä hyvissä tunteissa eikä se ole tarkoituskaan, mutta viisaus on siinä, että antaa tunteiden mennä. Uskon kuitenkin, että ihminen voi vaikuttaa oman elämänsä fiiliksiin. Ei ole pakko ottaa kantaakseen mitään sellaista, joka tuntuu raskaalta. Ei tarvitse sisällyttää sitä oman elämänsä tarinaan. Saa ihan luvan kanssa ottaa vain ne hauskat ja kevyet muistot taskuun. Saa valita: ”tämän minä säilytän ja tuota en”.
Sydämellä, Pauliina 