Tietäminen on eri asia kuin tietäminen. Voit tietää jonkin asian aivoillasi ja olla siitä aivan varma ja nähdä, että se on totta sulle. Esimerkiksi tiedät, mitä sun olisi hyvä tehdä. Mutta joskus huomaat, että kun oivallat jonkin jo etukäteen tietämäsi asian erityisen syvällisesti uudestaan, tiedätkin sen yhtäkkiä aivan eri tasolla kuin ennen, ytimessäsi asti. Kuin yhdistyisit johonkin suurempaan, viisaampaan tietolähteeseen, josta ymmärrys kumpuaa suoraan sun sydämeen. Silloin tiedät kehollasi, mielelläsi, sielullasi. Et ainoastaan aivoillasi, järkeilemällä.
Mulle tapahtuu aina välillä tällaisia oivaltamisia. Ne syntyvät rennosta olotilasta, antautumisesta, vapautumisesta. Tänäänkin, kun listalla oli liioittelematta parikymmentä hoidettavaa asiaa (ja taustalla vähän ahdistusta) ja annoin niiden asioiden silti olla, yhdistyi yhtäkkiä päässä monenlaisia piuhoja. Kuten instaan kirjoitin: ”Tänään löysivät mun palapelin palat kohdilleen ja niistä piirtyi selkeä kuva. Piuhat yhdistyi, Muumit löysi laaksoon.” Syntyi syvällinen oivallus. Kokemuksellinen tieto.
Miten uupumuksesta siis toivutaan?
Olen kertonut teille joskus uupumuksestani, joka syventyi vähitellen monien vuosien aikana ja päätyi loppuunpalamiseen. Uupumus oli luonnollinen seuraus itseni unohtamisesta. Olen tuosta seurauksesta kiitollinen, koska sen avulla olen löytänyt aivan uskomattomia asioita. Ota tästä tekstistä se mikä resonoi ja anna mennä ohi sen, joka ei osu. Jokaisen matka on omanlainen.
Uupumuksesta toivutaan siten, että ensin levätään. Sen jälkeen kun on levätty, levätään lisää. Kuunnellaan kehoa. Jos ei osata kuunnella kehoa, kuten ei useinkaan osata jos on kerta uuvuttu, niin opetellaan. Opetellaan rauhassa, ajan kanssa. Opetellaan olemaan. Opetellaan hyväksymään syvällisesti, että uuvuttiin. Annetaan itselle lupa olla väsynyt. Lakataan kokonaan suorittamasta yhtään mitään.
Ja näissä tehdään usein se ensimmäinen virhe: luullaan että saatiin hoidettua viikon-kahden pituisella sairauslomalla monien viikkojen, kuukausien ja usein vuosien aikana kertyneet uupumukset ja niihin johtavat ajatusmallit. Tai aletaan suorittaa lepäämistä. Yritetään levätä niin kuin muut lepäävät. Suoritetaan lepääminen siinä ajassa ja sillä tavoin, kuin muut kertovat, että kuuluu tehdä. Silloin saadaan tilanteeseen ensiapua, mutta todellinen uupumisen syy ei kirkastu, jolloin uupuminen tapahtuu todennäköisesti uudestaan jossain tulevassa elämänvaiheessa.
En tarkoita, että aina tarvitsee olla pitkällä sairauslomalla toipuakseen. Mutta jos haluaa oikeasti muuttaa syvällisiä, tiedostamattomia, uupumukseen johtaneita ajattelumallejaan, sille tarvitsee usein raivata lisää tilaa arjessaan. Jos hyppää nopeasti takaisin oravanpyörään, niin jokainen ymmärtää, että ei siinä ehdi ajatella mitään uutta, kun jalat viuhuu jo pyörällä minkä ehtii. Miten siinä voisi rakentaa ja tutkia rauhassa uusia reittejä sen pyörivän häkkyrän ulkopuolelta, kun energia menee tasapainoiluun vanhoissa askelkuvioissa?
Kun levätään, annetaan periksi, hellitetään ja antaudutaan väsymykselle, vapautuu tilaa ja energiaa kehosta ja mielestä. Tuota tyhjää tilaa on minusta hyvä täyttää uusilla, rakkaudellisilla ajatuksilla itseään kohtaan. Uupuminen johtuu usein siitä, että on pienentänyt itseään jollain tavalla. Siksi on tärkeä oppia ajattelemaan, että ”ansaitsen hyvän elämän, ansaitsen lepoa, ansaitsen onnellisuutta”.
Lepääminen, hyväksyminen ja itsensä arvokkaana näkeminen ovat isoja ja ihania asioita. Anna niille aikaa, hae niihin tukea. Ne luovat perustan, jolle rakennat uuden itsesi tässä prosessissa. Luota toipumisprosessiin. Sillä tuhkasta kasvaa uusi maa, elinvoimainen, värikäs. Loppuunpalaminen kun ei ole loppu, se on alku. Kun luotat toipumisprosessiin, on helpompi sallia itselleen lepo. Levon jälkeen tulee kyllä sopiva hetki toimia ja tehdä, myöhemmin.
Kun olet hyväksynyt kaiken mitä on tapahtunut, elänyt ja hengitellyt sen läpi, tuntenut kaikki tunteet, levännyt, pysähtynyt, niin sitten tulee luonnollisesti se hetki, jolloin huomaatkin, että vähitellen voima ja ilo alkavat palata. Silloin ole tarkkana siitä, ettet kiirehdi. Voimat ovat alussa vielä heiveröiset ja ne kuluvat nopeasti loppuun. Voiman ja ilon palailu voi kannustaa niin paljon, että vahingossa alat tehdä monenlaista nopeasti, innostut. Innostu vaan, mutta ota iisisti, kaikelle on aikansa. Haluat rakentaa uudenlaista elämää, jossa et enää uuvu. Siksi katsele rauhassa, mikä tekee sulle aidosti hyvää.
Jos tuntuu, että uupumus, masennus tai niiden kaltaiset tunteet vain jatkuvat ja jatkuvat, pysähdy rakkaudellisesti itsesi äärelle. Oletko vahingossa luonut itsellesi ”uupuneen tai masentuneen identiteetin”? Ottanut diagnoosit tai nämä raskaat tunteet osaksi persoonaa: ”kun minä nyt olen tällainen.” Kaikella toiminnallamme on positiivinen tarkoitus. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, joskus haluamme pitää kiinni ongelmistamme, koska olemme niin tottuneet niihin. Ne ovat ongelmia, mutta ah-niin-turvallisia. Saatamme pelätä olevamme terveitä ja jaksavia. Kyllä, sitä voi tiedostamatta pelätä paljonkin. Ehkä terveys, voima, jaksaminen ja elämänilo toisivat esiin näkyvästi sellaisia puoliamme, joita pelkäämme muille näyttää. Yllättävän moni pelkää näyttää itsensä sellaisena kuin aidosti on, tulla näkyväksi. Jos tahtosi vastainen tunne pitkittyy, kysy itseltäsi, mitä hyvää se tunne sulle antaa? Luvan olla väsynyt? Luvan levätä enemmän? Luvan tehdä vähemmän? Luvan olla pitämättä yhteyttä ihmisiin joihin et jaksa pitää? Luvan olla kotona, rauhassa, hiljaa? Luvan nukkua päikkärit? Luvan olla pois töistä? Mitä vaan. Voisitko nyt tässä hetkessä tänään vain valita, että annat nuo luvat ihan itse itsellesi, tässä ja nyt?
Kun on kohdattu uupumus ja levätty rauhassa, etsitään elämään takaisin ilo. Se löytyy itselle merkityksellisistä asioista, tekemisestä, olemisesta. Tämä on iso juttu ja saattaa tarkoittaa, että elämässä paljon menee uusiksi. Riippuen tietysti siitä, kuinka kaukana olet aiemmin ollut omasta ilostasi. Uusiksi voi mennä ajankäyttö, tekemiset, arvot, identiteetti, ihmissuhteet, vuorovaikutus, omat rajat, käyttäytyminen eri tilanteissa, ehkä työ, harrastukset ym. Tässä vaiheessa kysyt itseltäsi, ”kuka oikeasti olenkaan?” Sillä saat olla mitä tahansa. Se voi kuulostaa villiltä, mutta tottahan se on. Ihan itsehän sinä valitset, kuka olet ja miten toimit tässä maailmassa. Ja se on sinun tehtäväsi selvittää, se että kuka olet?
Rakennetaan oma kuva uudestaan, käsitys itsestä. Kirkastetaan oma identiteetti ja parhaimmassa tapauksessa sulatetaan vanhat rajoittavat uskomukset omasta minuudesta. Ei enää sanota että ”kun minä olen tällainen, niin en pysty/osaa/voi”. Vaan opitaan sanomaan, että ”koska minä olen tällainen, niin todellakin pystyn, osaan, voin ja opin”. Tässä vaiheessa hyvänä apuna voivat toimia esim. NLP:n erilaiset harjoitukset. Identiteetin muutos voi tapahtua hitaasti tai nopeasti. Koska identiteettimme näkyy kaikessa miten olemme ja toimimme, uusien asioiden integroitumiselle ulkoiseen elämäämme kannattaa antaa hetki aikaa.
Muutos on usein myös aaltoilevaa, kuten uupumisesta toipumistakin on kuvattu. Tulee uutta hyvää, sitten notkahdus, josta aina noustaan vähän ylemmäs kuin aiemmin.
Jos mieli väsyy syystä tai toisesta, nimenomaan ilo on silloin unohtunut, mennyt piiloon. Elämästä on tullut ei-niin-omannäköistä. Jos sun elämä elämä ei sovi sun
- omaan olemisen tapaan
- sun arvoihin
- synnynnäisiin piirteisiin esim. herkkyyteen
- toiveisiin elämästä
- siihen kuka pohjimmiltasi olet,
niin silloin ei ole mikään ihme, jos ilo on vähitellen hävinnyt ja uupumus tullut tilalle. Se ei ole kenenkään vika: ei sun eikä sun ympäristön. Se on pelkkä seuraus. Seuraus itsesi unohtamisesta.
Itsensä muistaminen on taito, jota meille ei ole välttämättä osattu opettaa aiemmin meidän elämässä tai me ei olla oltu valmiita oppimaan sitä vielä. Me voidaan opetella se nyt itse.
Ilon kokeminen on myös taito. Ja taidot voi aina oppia, harjoittelemalla. Näinhän me opetetaan meidän lapsillekin: ”voit oppia mitä vaan, kun harjoittelet”.
Jokainen meistä on ollut joskus iloinen. Ei ole väliä, milloin olet sen ilon kokenut: lapsuudessa, nuoruudessa, aikuisuudessa. Se tarkoittaa sitä, että meillä kaikilla on pääsy iloon. Meillä on kokemus ilosta, siitä miltä ilo tuntuu kehossa ja näyttää mielessä. Miltä se kuulostaa, tuoksuu tai maistuu. Kun olet lukenut tämän tekstin ihan kohta loppuun, sulje silmät hetkeksi ja etsi mieleesi yksi iloinen tai onnellinen hetki, jonka muistat. Vain yksi ajatus, se riittää.
Sulje silmät ja fiilistele sitä hetkeä. Näe, mitä silloin tapahtui. Mikä teki sinut iloiseksi? Miltä se tuntui kehossa? Ja huomaa, miten se tuntuu kehossasi juuri nyt? Mitä ilosi kertoo sinusta, siitä kuka olet? Kaikki asiat, joita ajattelemme, livahtavat aivoihimme ennen kuin ehdimme kissaa sanoa. Ennen kuin ehdimme sanoa ”seis”. Tässä on viisaus. Muistelemalla yhtä ainutta iloista asiaa, joka on tapahtunut vaikka vuosia sitten, kehosi palaa samantien tuntemaan sitä tunnetta, joka ajatukseesi liittyy. Anna siis itsellesi lupa muistella ja ajatella iloisia asioita, palata tuntemaan se sama ilo. Ilosi ei ole pois keneltäkään muulta eikä ilosi tarkoita, ettetkö välittäisi heistä, jotka eivät ole tällä hetkellä iloisia. Ilottomuutesi ei pelasta ketään, ei se auta ketään. Ilosi sen sijaan tuo toivoa ympärillesi.
Ja taas tuntuu tärkeältä muistuttaa, että ei, kyse ei ole taaskaan yltiöpositiivisuudesta, jossa pakotettaisiin itsemme iloiseksi ja unohdettaisi muut tunteet. Kaikki tunteet ovat tärkeitä. Ne kertovat viestiä. Ja väsyminen ja uupuminen ovat nimenomaan viestejä siitä, että olet ehkä unohtanut, että elämän on tarkoitus olla pääosin kivaa ja iloista, siis se sinun arkielämä, jossa uuvuit. Sinä saat tehdä siitä kivaa ja iloista. Saat toki olla eri mieltäkin. Vaan minä ajattelen, että yhteiskuntamme totuttu tapa suosia kärsimystä ja välillä jopa rypeä siinä, voisi jo tulla tiensä päähän. Kuka on sanonut meille, että elämän kuuluu olla aina vähän vaikeaa ja raskasta? Että meidän pitäisi kärsiä, jos toisetkin kärsii? Miksei me voitaisi ajatella, että elämä saa olla iloista ja pääosin helppoa? Että oikeastaan sen kuuluisi ollakin sitä. Mietin vaan.
Sydämellä, Pauliina 