Jäin vakituisista töistä pois reilu vuosi sitten opintovapaalle ja sillä olen edelleen. Suunnitelmat ja suunnat ovat nyt selkeytyneet. Samaan aikaan olen karistanut yksi kerrallaan burnoutiin johtaneen käyttäytymisen rippeitä ja harjoitellut tasapainoa tekemisen ja olemisen välillä. Avioero ei herätä minussa tällä hetkellä juuri mitään negatiivisia tunteita, mutta tiedostan, että sekin on asia, joka kulkee mukanani hyvällä tavalla. Kuten kaikki meidän asiat jollain tavalla muistoina ja uskomuksina siitä millaisia kokemuksia ne olivat ja siitä, millaisessa asemassa koimme itse olleemme niiden keskellä.
Elämässäni tapahtuu paljon ja samaan aikaan elämäni on todella rauhallista. Olen paljon kotona. Täällä rauhoitun, teen töitä, lepään, inspiroidun, tapaan ystäviä. Tämä on lasteni koti vuoroviikoin. Samaan aikaan kun ulkoinen elämäni on tasaista, sisälläni on käynnissä suuri muutos. En oikeastaan halua selittää sitä sen enempää vielä, koska se on niin tuore. Sen haluan kuitenkin sanoa, että tässä maailmassa ja elämässä on paljon enemmän kuin me ihmiset osaamme aivoillamme ymmärtää.
Olen nykyään todella tarkka omasta tilasta ja ajasta. Siitä, mihin energiani menee ja kuka lähelleni pääsee. Ylipäätään olen tarkka siitä, millaisissa energioissa haluan viettää aikaa. Siitä, mihin käytän tämän hetkeni, sen ainoan mikä minulla on.
Joitain tuttujani oletettavasti kiinnostaa kuulla, mitä minulle kuuluu, ja he kysyvät sitä. Sanon ”oletettavasti”, koska elämässä mikäään ei ole sitä miltä näyttää. Kysymys tuntuu kuitenkin mukavalta ja samaan aikaan kysymys on tuskastuttavan vaikea vastata. Mitä siihen nyt vastaisi sitten. Melkein tekisi mieli vastata, että ”kaikki mitä ääneen sanotaan”, mutta se tuntuisi itsestä epäkohteliaalta. Olen kokeillut, eheh. Vastaus riippuu tietenkin myös meidän välisestä ihmissuhteestamme ja siitä, kuinka syvälle sielunmaisemaani haluan kenetkin päästää. Olen täysin sama ja täysin eri ihminen nyt kuin olin esimerkiksi kaksi vuotta sitten. Ehkä se olisi tarpeeksi ympäripyöreä vastaus ympäripyöreään kysymykseen (rakkaudellinen naurahdus). Miten siis kertoa kysyjille sopivasti omasta matkasta ja elämästä, kun haluaisi kertoa enemmän kuin ”hyvää kiitos, olen onnellinen”. Joskus sanon näinkin.
Olen käyttänyt läheisten ja tuttavien kanssa paljon sanontaa: ”olen onnellinen, ja samaan aikaan elämäni on joka päivä prosessia”. Olen yrittänyt kuvata sillä sitä, kuinka paljon sisäistä työskentelyä teen joka päivä, jokaisessa tilanteessa ja hetkessä. Tänään prosessointi-sana kuulostaa vähän tyhmältä ja suorastaan ankealta, vaikka oloni ei ole ollut ankea pitkiin aikoihin. Päivittäinen henkinen työskentely on ollut oivalluttavaa, toisinaan työlästä ja kuormittavaakin, ja antoisaa, tärkeää ja toivottavaa.
Älä elä prosessissa. Elä tässä ja nyt.
Mitä prosessointi on? Prosessoinnilla tarkoitetaan yleisesti tiedon käsittelyä, muokkausta ja jalostamista. Joskus on tärkeä prosessoida elämänsä asioita, ehkä laittaa niitä oikeampaan järjestykseen pääkopassaan, tehdä tarvittavia muutoksia jne. Tämän blogitekstin myötä sanoudun kuitenkin itse irti jatkuvasta prosessista ja prosessoinnista. Minä en halua enkä enää jaksa prosessoida.
Meillä ihmisillä on taipumusta järkeistää asioita ja elää järjen talutusnuorassa. ”Onko tämä nyt järkevää?” kysyy moni. Tämä juontuu pitkien sukulinjojen takaa eikä se ole kasvattajiemme syytä. Meidät on kuitenkin kaikki opetettu enemmän tai vähemmän järkiperäiseen ajatteluun. Järkeä ja ajattelua tarvitaan, mutta vähemmän kuin mitä olemme tottuneet luulemaan. Syy miksi irtisanoudun prosessoinnin käsitteestä liittyen omaan elämääni ja muutokseeni on se, että prosessointi on nimenomaan mielen toimintaa. Se on analysointia, pohtimista, asioiden kääntelyä, eri näkökulmien tarkastelua. Ja älä käsitä väärin, prosessointi ja ajattelu voi olla tärkeää tietyssä vaiheessa muutosta, tietyissä asioissa.
Prosessointi ei kuitenkaan takaa itsessään mitään. Se ei takaa, että ihminen ottaisi oppimansa asiat käyttöön arjessaan ja muuttaisi elämänsä oikeasti onnellisemmaksi, vapaammaksi ja iloisemmaksi. Moni meistä ylianalysoi elämäänsä ja historiaansa, pohtii ja miettii päivästä toiseen, tai haluaa kaikkea vain lisää, olematta läsnä tässä hetkessä, siinä mitä meillä oikeasti on nyt. Ja kyllä, olen itsekin tehnyt näin.
Prosessointi edesauttaa ymmärtämistä. Mietin tässä vaan, että onko meidän aina pakko ymmärtää kaikkea? Miksi ihmisellä on niin suuri tarve ymmärtää, tietää? Miksi me emme voisi vain luottaa, että koska tämä tunne tuntuu kehossani hyvältä, tämän on pakko olla hyvä asia? Luottaa hetkeen? Miksi olemme niin vieraantuneita kehomme viesteistä? Miksi ihmisten on niin vaikea kuunnella omaa sydäntään, viisasta intuitiotaan, ja elää niiden ohjaamana?
Prosessointi on nimenomaan mielen tekemää asioiden työstämistä. Intuition ja sydämen äänen kuunteleminen vaatii ajattelun, järjen ja prosessoinnin laittamista hetkellisesti sivuun. Intuitio ei kysele, onko tämä järkevää eikä sydän välitä siitä, mitä muut sanovat valinnoistasi. Minä kuitenkin luotan sydämen ääneen. Luotan, että sydän ja sielu tietää, mikä on minulle hyväksi. En tarvitse siihen prosessointia.
Asioiden mielessä pyörittely on minun kohdaltani toivottavasti nyt tehty. Tiedostan, että olen ihminen siinä missä muutkin ja voi olla, että joudun tätä harjoittelemaan. Tai sitten en, mieluummin en enää, kiitos. Ainakaan en enää kuvaile elämääni prosessoinnin sanalla. Sen sijaan valitsen olla läsnä. Läsnä tässä ja nyt. Läsnä tälle hetkelle. Läsnä itselleni tässä hetkessä. Läsnä sydämelle, intuitiolle, tunteelle, kehoni ja sieluni syvälle viisaudelle. Valitsen luottaa, että kaikki menee juuri niin kuin kuuluu. Mielenkiintoista nähdä, miten kaikki järjestyy. Mitä mulle siis kuuluu? Kirjaimellisesti: mielettömän hyvää kiitos!
Älä elä prosessissa, elä tässä ja nyt.
Sydämellä, Pauliina 