Psykoterapiaprosessin lopetus

Tänään oli viimeinen käyntini omassa ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa, jossa kävin vajaat 2 vuotta. Alkuperäinen syy terapiaan hakeutumiselle oli täysin eri kuin miksi se loppuvaiheessa muotoutui. Niinhän se on, että prosesseissa ei aina tiedä, mihin päätyy. Ja jos uskaltaa antautua prosessin vietäväksi ja työstää kaikkea mitä esiin tulee, saattaa päätyä paikkaan, josta ei olisi aloituksen hetkellä osannut vielä kuvitellakaan. Siksi ylipäätään muutoksessa on hyödyksi, että vaikka sinulla olisi tavoite tai unelma, niin uskallat jättää osan myös avoimeksi, koska silloin unelmassasi on tilaa maailmankaikkeuden hauskoille yllätyksille.

Tänään terapiassa tehtävänä oli piirtää fläppitaululle oman terapiaprosessini kuvaus. Puhuimme myös koko prosessista ja keräsimme sitä yhteen. Suorastaan huokailuttavan suuri muutos ja matka, jota on mahdoton tähän täysin edes kuvata.

Aloittaessani psykoterapian olin aikalailla rikki. Parisuhteemme voi erittäin huonosti, minä olin jäänyt sairauslomalle burnoutista, jaksamista ei ollut edes kävelyyn ja toimin tavoilla, jotka eivät olleet yhteydessä arvoihini. Mielessä ja kehossa oli monenlaista synkkää ja katkeraa. Olin todella väsynyt, kuten terapeuttinikin sanoi muistaneensa. Aika pian löysin kuitenkin hypnoosit ja NLP:n, jotka molemmat toivat mulle ripauksia rauhasta. Ne yhdistettynä säännöllisiin terapiatapaamisiin mulle sopivan terapeutin kanssa (kerran viikossa) toivat tarvittavaa tukea.

Jo pelkästään asiakassuhde terapeuttiini oli tärkeä. Terapiasuhteesta sanotaankin, että jo itsessään ihmissuhde terapeutin kanssa, vaikka kyseessä onkin hänelle ammatillinen suhde, on merkityksellinen terapian osa. Terapiasuhteen hyvä laatu ennustaa yhtenä tekijänä asiakkaan toipumista. Siksi on niin tärkeää, että koet olosi hyväksi oman terapeuttisi kanssa. Itse koen, että moni terapiaan hakeutuva on usein jo vuosia pähkäillyt asioitaan yksin. Siksi yksi terapeutin tärkeimmistä tehtävistä on kuunnella ja kohdata, olla ihminen läsnä. Terapiaprosessin alusta alkaen musta tuntui, että mun kuului löytää juuri tämä terapeutti, koska hänellä oli juuri ne osaamisen alat, jotka mua koskettivat. Mun oli helppo hengittää hänen seurassaan ja hän edusti terapiasuuntaa, joka oli mulle ihan jees.

Terapiaprosessin varrelle on mahtunut mm. burnout ja vähittäinen töihinpaluu, lukuisat sairauslomat, asumusero, avioero, uuden urapolun löytäminen, uuteen koulutukseen hakeminen ja sen aloittaminen, opintovapaan aloitus, oman yrityksen toiminimen perustaminen, traumojen yllättävä esiintulo, oman asunnon ostaminen, äitiroolin muutos, seksuaalisuuden asiat, kehoasiat ja naiseus, masennuksen diagnoosista irrottautuminen, ihmissuhdeasiat kaikkiin elämäni ihmisiin, uudenlaisten iloisten juttujen tekeminen, tunnetaitojen opettelu ja mitähän vielä. Oikeastaan kaikki mahdollinen mitä nyt voi kuvitella. Terapia oli ehdoton esim. avioeron työstämiseen varsinkin ennen eropäätöstä ja heti sen jälkeen.

Voitte uskoa, että tämä on ollut myös työlästä. Joka kerta olen kuitenkin mennyt mielelläni terapiaan. Ehkä yhden ainoan kerran tuntui alkuvaiheessa, että en jaksaisi, mutta käynnin jälkeen oli silloinkin tosi hyvä olo. Montakohan kertaa olen yhteensä psykoterapiassa käynytkään. Työlästä eivät olleet terapiakäynnit, päinvastoin ne olivat parasta, koska kerrankin minä sain avata omaa kokemusmaailmaani jollekin, joka varmuudella jaksoi ja halusi kuunnella.

Työläintä oli se aika käyntien välissä, oma arki, koska silloin se todellinen työstäminen tapahtuu ja silloin yrität laittaa käytäntöön ne asiat, joista olette terapeutin kanssa puhuneet. Keskustelut olivat mielessä viikolla ja elämänmuutokseni suuruudestakin johtuen asiaa riitti pitkään. Puhuin paljon. Joskus koko käynti meni siihen, että puhuimme edellisellä viikolla tapahtuneista vuorovaikutustilanteista. Välillä teimme terapeutin antamia tehtäviä. Puhuin paljon ja se oli hyvä. Olin burnoutin lyötyä minut kanveesiin tietoisesti päättänyt, että tällä kerralla minä teen tämän homman kunnolla, niin kunnolla että ikinä en enää mukaudu toisten toiveisiin niin paljon että uuvun. Olin päättänyt löytää itseni. Päättänyt, että treenaan mieltä ja sydäntä niin paljon, että seuraavissa otteluissa en enää päästä uupumusta, masennusta ja kaikkea niihin liittyvää sekalaista sälää (esim. sokeaa suorittamista, kehon viestien unohtamista, perfektionismia) voittamaan ottelua. Edelleen ne ovat yrittävät, mutta minä voitan nämä pelit. Eikä terapiaprosessi tehnyt asioista työläitä, kyllä ne olivat sitä jo entuudestaan. Prosessissa sain ne vihdoin ulos itsestäni, irti minusta.

Ja useampi ihminen on tänään mulle sanonut, että kun asiakas työstää asioita itse ja ottaa aktiivisen roolin omassa prosessissaan, myös ammattilaisen on miellyttävämpää ja helpompaa olla asiakkaan tukena, tehdä työtään, tehdä oma osansa. Tämä siksi, että prosessi todella etenee ja molemmat näkevät kehitystä asiakkaan tilanteessa. Tätä toivon myös omilta terapia-asiakkailtani ja mm. tähän opiskelemani ratkaisukeskeinen lyhytterapia perustuukin: asiakkaan oman toimijuuden vahvistamiseen ja asiakkaan omaan haluun tehdä muutos. Koska kukaan muu ei voi sinua muuttaa etkä sinä voi muuttaa ketään toista. Voit tehdä muutoksia vain omaan elämääsi. Eli jos haluat, että elämäsi muuttuu jotenkin, sinun on itse tehtävä se jokin muutos, oltava se muutoksen tuuli, joka sun elämässä puhaltaa. Ja voit valita, paljonko haluat sen puhaltavan. Minä valitsin tietoisesti ja osittain myös kehoni, mieleni ja sydämeni pakottamana tornadon, joka mullisti ihan kaiken.

Tykkään paljon ajatuksesta, että kun on kyse uupumuksesta tai masennuksesta, ihminen on oikeastaan ihan terve koko ajan. Kyse ei ole siis niinkään mistään sairaudesta vaan siitä, että ihmisen voimavarat ovat hetkellisesti vähissä ja ympäristön tilanteet tuovat ylimääräistä kuormaa. Seurauksena on se, että ihmisen omat voimat eivät riitä ja hän luonnollisesti väsyy, uupuu, masentuu taakan alle, kadottaa ilonsa. Ben Furman onkin puhunut masennuksesta IMP:nä. Se tarkoittaa, että Ilo Mennyt Piiloon. Se kuvaa minusta hyvin masennuksen luonnetta.

Kaksi vuotta sitten minulla diagnosoitiin pitkäaikainen masennus. Yksi tärkeimmistä asioista, joita toipuva voi tehdä, on irrottautua kaikista erilaisista diagnooseista joita hän saa. Diagnooseja ei ole tehty siksi, että ihminen itse tietäisi mitä hänelle kuuluu tai miten hän voi, vaan siksi että osattaisi luokitella ihmisten erilaisia vaivoja edes vähän, ja hallinnoida niiden hoitoon liittyviä raha-asioita, esim. Kelan tukia. Itse ajattelen, että diagnooseista saamme tietoa, mutta ne eivät koskaan vastaa täysin totuutta, koska niihin on mahdoton yksinkertaistaa yksilöllisen ihmisen kokemusta ja tilannetta. Jokaisen tilanne kun on täysin ainutkertainen, ja se myös muuttuu joka päivä. Koska ihminen muuttuu koko ajan. Jokainen kokemus muuttaa ihmistä enemmän tai vähemmän. Olet siis huomenna aamusta eri kuin olit tänään. Kuinka paljon haluat muuttua ja missä asioissa?

Siksi tärkeää on muistaa, että kun saat jonkun diagnoosin, saat toki huokaista, että vihdoin sait jonkun ”selityksen” oireillesi, tein itsekin niin, mutta heti sen nopean vilahduksen jälkeen anna diagnoosillesi lupa poistua: ”kiitos ja hei.” Älä anna diagnoosin määrittää itseäsi, muuttua identiteettisi osaksi tyyliin: ”olen masentunut”. Tuo lausehan tarkoittaa, että olisit masentunut ihminen, ihmisenä jonkinlainen eli masentunut. Masentuneen identiteetti. Sinä et ole yhtä kuin oireesi, diagnoosisi. Sinä olet ihminen, jolla on nyt haasteita. Mutta olet yhä se sama ihminen kuin aina ennenkin. Sinä vain tunnet masentuneita ja väsyneitä tunteita. Sinulla on ydin, johon mikään diagnoosi ei voi koskettaa. Tämä ydin ei tunne masennuksen käsitettä. Tämä voi olla sulle hepreaa, ruotsia tai suomea, ei se mitään. Kaikki kielet on yhtä hyviä.

Olin burnoutin lyötyä minut kanveesiin tietoisesti päättänyt, että tällä kerralla minä teen tämän homman kunnolla, niin kunnolla että ikinä en enää mukaudu toisten toiveisiin niin paljon että uuvun.

Kun rastin rukseja eli raksin ristejä CORE-OM-lomakkeeseen, jonka Kela kuntoutuspsykoterapiasta haluaa, mua alkoi suorastaan naurattaa, koska lomake oli niin helppo täyttää. Ensimmäisellä kerralla olin hapuillut ja miettinyt tarkkaan, vaan nyt ajatukset ja tunteet ja arki oli selkeää. Rasti sinne, ruksi tänne. Pisteitä tyyliin minimi. Voin siis hyvin, lomakekin sen tietää.

”Voida hyvin” ei kuitenkaan tarkoita, että olisin valmis tai kaikki olisi mulle nyt helppoa. Kuten me kaikki ihmiset, minäkin olen aina kesken. Keskeneräisyys ei kuitenkaan ahdista mua enää, koska tärkeimmät elämäni asiat ovat järjestyksessä. Mun arki on mukavaa ja mieluisaa. Kaikki alussa asetetut tavoitteeni ovat toteutuneet: toiset täysin ja toiset erittäin paljon. Joidenkin asioiden kanssa jatkan vielä työskentelyä, mutta niihin en tarvitse terapiaa. Ihana kirjoittaa, että ”en enää tarvitse terapiaa”. Iso juttu.

Viimeisen käynnin loppuessa olo oli sanaton. Kuinka kiittää ihmistä, joka on viimeiset pari vuotta kulkenut matkassani, pitänyt minua mielessään säännöllisesti, tukenut, kannustanut, antanut kaiken osaamisensa minun vapaaseen käyttööni, rohkaissut uuteen, nähnyt kykyni ja taitoni ja kauneuteni, tarjonnut ymmärrystään. Miten muka osaisin kiittää parilla lauseella?! Luotan, että hän tietää. Ja ehkä pysäyttävintä mitä sain tänään kuulla, että ”meistä tuli kollegoita”. Niin kiitollisena otin vastaan nämä sanat. Kunnia olla näin hienossa joukossa.

Minusta on koko kevään tuntunut, että jokin vanha jää taakse ja uusi alkaa. Viime päivinä olen käsitellyt irtipäästämistä ja voihan olla, että se puhututtaa edelleenkin. Mutta nyt musta tuntuu taas kerran, että joku suuri muutoksen vaihe, toipumisen vaihe, on konkreettisesti jäänyt taakse. Tänään. Päästää irti terapiakäynneistä, päästää irti toipumisen sanasta, jopa prosessista. Uskaltaa lopettaa hyväksi koettu tapa siksi, että uskoo luvassa olevan vieläkin parempaa. ”Vihdoin”, kuului juuri viereiseltä kadulta nuoren tytön suusta, selkeästi ja kirkkaasti. Haha. On alkanut uusi vaihe, jonka nimeän kukoistuksen vaiheeksi.

Tätä psykoterapiamatkaa ja sen merkityksellisyyttä mulle ei kukaan muu voi käsittää. Eikä tarvitsekaan. Tämä on jotain ihan mun omaa. Ja mä olen aivan uusi nyt.