Täällä NLP Master Practitioner -koulutuksessa tapahtuu nyt niin isoja juttuja. Peruskurssilta en pystynyt kirjoittaa ollenkaan, mutta nyt olen yrittänyt jotain aina avata. Tapahtuu niin paljon koko ajan, rytisee identiteetin tasolla. NLP:ssä on erilaisia loogisia tasoja, joilla muutos voidaan tehdä. Jos tehdään muutos ylemmällä tasolla, esim. identiteetissä, se valuu alaspäin arvoihin, uskomuksiin, strategioihin ja käyttäytymiseen. Oon tehnyt isoja muutoksia identiteetin tasolla.
Haluan nyt ensin jakaa vielä pienen palasen eiliseltä. Eilen oli iso päivä aamusta iltaan. Sen kuvailu sanoin laimentaa sitä, mutta kirjoitan parilla sanalla.
Meihin kurssilaisiin on koko viikon ajan syötetty myönteisiä suggestioita eli erilaisia piilotettuja käskyjä kohti hyvää, kohti omia unelmia, kohti näkyväksi tulemista, voimaantumista, jne. Minkkinen osaa kyllä homman upeasti ja tekee sen hienovaraisesti ja kunnioittaen, kuten toinen ihminen tuleekin aina kohdata. Taitojaan ei saa käyttää väärin, ilman lupaa. Ensin kysytään aina, haluatko muuttaa tämän asian itsessäsi?
Olen huomannut viikon aikana upean oman matkan kohti näkyväksi tulemista. Ensin pidin mikkiä kädessä omalla paikalla. Sitten luin ryhmän tekemän tekstin lavalla. Sitten tuli eräänä päivänä tarve seisoa kohti yleisöä omalla paikalla. Sitten oman kokemuksen jakamista lisää ryhmissä ja yksin. Ja eilen rakensin voimaa. Olin niin voimaantunut harjoitusten jälkeen, että sanoin ruman sanan kovaan ääneen tehden siitä vieläpä esitysluontoisen teatraalisesti kumartamalla. Ei, se ei ollut huomion hakemista. Se oli huomion hallittua ottamista ja näyttämistä itselle, että MINÄ voin ja saan olla näkyvä.
NLP:ssä tehdään myös ankkureita. Ankkuri on yhteys jonkun tunteen ja toisen asian, minkä vaan, välillä. Ankkureita voi luoda vaikkapa tiloihin, esineisiin, kehonosiin. Oikeastaan meillä kaikilla on varmasti paljon ankkureita jo olemassa. Joku tietty paikka/esine/asia/ihminen/tilanne saattaa muistuttaa sua jostain vanhasta mieluisasta/epämieluisasta tunteesta. Se on ankkuri. NLP:ssä luodaan tietoisesti ja tarkoituksella voimaannuttavia ankkureita hyviin tunteisiin, joita jokaisessa ihmisessä, myös sussa on. Joskus ne kivat tunteet on piilossa, mutta kyllä ne siellä olemassa silti on. Jokainen meistä on satavarmasti kokenut elämässään jotain hyvää tunnetta, ja juuri sen päälle voidaan NLP:ssä rakentaa.
Mä loin eilen itselleni oman voiman ankkurin ja tein sen nyrkkiin. Siksi heristin valmentajallekin nyrkkiä, kun hän kysyi mun tunnetilasta. ”Älä tuu mun tielle”, sanoin. Vähän kauhistuin ensin, koska en toki yleensä puhu noin suoraan, mutta ei se loukkaannu ja se on sen oma asia. Kohtelias ja ystävällinen on aina hyvä olla kanssaihmisille, mutta omat ajatukset saa myös sanoa ääneen, omassa voimassa. Ja se on tärkeää ymmärtää. Se että saat olla sinä ja pitää rajasi. Tasapainoa hakiessa tulee joskus ylilyöntejä, esim. ylisuorittajan hellittäessä, saattavat hommat jäädä aluksi tekemättä kokonaan. Tasapaino on se mihin pyritään ja löytyy sitten: sopivasti rajoja, jotka voi sanoa kohteliaasti.
Illalla fiilisteltiin vielä transsitanssit Katajanokalla NLP-ystävien kanssa. Täällä bondaa iisisti, ei tee tiukkaa. Täällä saa aina halauksen, jos tarvitsee, eikä kukaan loukkaannu, jos haluaa omaa tilaa. Toisten tunteet on aina heidän itsensä vastuulla. Kaikilta sataa hyvää energiaa, rakkautta ja lämpöä. Kehollinen harjoitus teki enemmän kuin hyvää voimallisen päivän jälkeen, kun mielen vastustuskin alkoi murtua. Kehon energiat pääsi liikkeelle ja ulos.
Taas on vähän sellainen olo tässä, että voinko laittaa näitä ajatuksia tänne. Että mitä muut ajattelee. Että nyt se on tullut johonkin uskoon ja mennyt sekaisin lopullisesti. Mutta mitä väärää on löytää aito itsensä ja uskoa itseensä? Sekaisin olenkin välillä ollut, sekin voi olla ihanaa turvallisessa ympäristössä, koska sen jälkeen koittaa aina suurempi selkeys ja kirkkaus: omannäköinen suunta löytyy.
Haluan tämän jatkuvan. Ja nyt on sen verran rajusti tultu esiin, että ihan sama, tänne vaan nyt kaikki. Eilinen päivä oli huikea, ja kirjoitan lisää tästä päivästä toisen kerran. Tämä päivä oli nimittäin vieläkin vieläkin huikeampi. Ja nyt lähden ystävän kanssa treffeille.
Kannattaa alkaa pitää huolta itsestään. NLP on kyllä voimakas työkalu, jonka lopputavoite on aina ihmisen hyvä olo.
Olenko – oikeasti – valmis – ottamaan – vastaan – suurimmat – unelmani?
Miten sinä vastaisit omalta kohdaltasi tähän kysymykseen?
Oon viime aikoina tehnyt paljon mielentyötä saadakseni väkevän otteen omista unelmista. Unelmat voivat ensinäkemältä olla konkreettisia asioita, mutta ajattelen, että fyysistenkin unelmien taustalla on yleensä syvempi toive jostain ihanasta tunteesta, esim. vapaudesta, rentoudesta, huolettomuudesta, keveydestä, rakkaudesta. Se voi olla vähän piilossa se unelmatunne, jota toivoo. Silloin sitä on hyvä vähän kaivella esiin. Unelmaan voi päästä käsiksi vaikkapa yksinkertaisella, mutta ah-aina-niin-tehokkaalla miksi-harjoituksella. Tämä harjoitus tehdään kynällä paperille. Kirjoittaminen tukee ajattelua ja voimistaa harjoitusta. Tässä ei siis kannata oikoa. Harjoitus menee näin:
Ota mieleen sun toive/unelma/tavoite. Kirjoita se paperille omin sanoin.
Kysy itseltäsi, miksi juuri tämä asia on sinulle tärkeä? Kirjoita vastaus.
Jatka kysymällä miksi-kysymyksiä itseltäsi. Aina kun olet vastannut omaan miksi-kysymykseesi, kysy uudestaan: ”miksi?”
Ole rehellinen ja avoin itsellesi. Kysy ainakin 5-8 kertaa ja joka kerta kirjoita vastaus.
Saatat yllättyä, että pääset nopeasti syvälle esim. arvoihisi, ajatuksiisi elämästä. Itse päädyn usein tässä harjoituksessa suorastaan elämäntarkoitukseen asti. Se on pysäyttävää. Yhdellä ainoalla kysymyksellä sellainen voima. Aika mahti-kysymys siis!
Mulla itselläni on suuria unelmia, jotka on kohtalaisen uusia. Koska oon oppinut vuosikymmenten aikana ajattelemaan itsestäni tietyllä tavalla, vaatii vähän työtä opetella uskomaan itseensä enemmän, uskomaan omiin mahdollisuuksiinsa ja vapauteensa tehdä tässä maailmassa ihan mitä ikinä haluaa. Uskomaan, että kaikki menee parhaalla mahdollisella tavalla ja upeasti, juuri niin kuin kuuluu.
Oon parhaillaan täällä NLP Master Practitioner -koulutuksessa Helsingissä ja tämäkin on yksi niistä askeleista, joita oon konkreettisesti ottanut kohti unelmiani. Kun sä löydät elämääsi jotain, joka kohottaa sua ja on sulle sopivaa ja muutenkin hyväksi eikä vahingoita muita, jatka nyt ihmeessä sitä. Ja suorastaan, lisää sitä sun elämään. Lisää kaikkea hyvää, mitä vaan keksit. En oo muuten pitkään aikaan syönyt keksejä, ihan vaan by the way, matkalla jonnekin. Koulutuspäivät ovat täällä tosi intensiivisiä ja opetus menee kirjaimellisesti solutasolle asti. Herää paljon ajatuksia, pohdintoja, ideoita. Välillä on päässä niin tyhjää ettei tiedä nauraa vai itkeä, kun ei ole niitäkään. Tiesitkö muuten, että avaruus ei ole tyhjä? Se on täynnä, mutta se on täynnä sellaista, jota meidän silmät ei näe. Hmm. Takaisin asiaan.
Täällä koulutuksessa on antauduttava, päästettävä irti. Ei pakko ole, mutta kasvamaanhan tänne on tultu ja antautuminen tarjoilee sille parhaat tilaisuudet. Kuin siemenen kuori antautuu kasvun voiman edessä. Jos kuori ei repeä, siemen kuolee. On annettava elämän aukaista kuori ja päästettävä ulos ja sisään. Ja kun antautuu hyville tunteille, ajatuksille, rentoutumiselle ja ihmisille, alkaa nopeasti huomata niitä vaikutuksia omassa elämässä. Esimerkiksi tänään oli mielettömät määrät synkronisiteetteja yhdessä päivässä. Ihan mie-le-tön-tä. Sen tarkempi kuvailu on turhaa kun ei sitä voi selittää. Kun merkitsevät yhteensattumat seuraavat kerta toisensa jälkeen. Uuuh!
Tällaisella kurssilla voi käydä esimerkiksi niin, että tällei kolmantena päivänä saatat löytää itsesi miettimästä, mikä olisi sopiva hetki soittaa pitkän tauon jälkeen pianoa 150 henkilölle harjoittelematta ja osaamatta mitään tiettyä kappaletta. Ja saatat jopa huomata ajattelevasi, että ehkä olisi sittenkin parempi laulaa. Siis mitäh?! Ja ihan vain siksi, että intuitiivisesti tiedät, että se on osa sun kaarta ja sulle tulee yhtäkkiä niin hemmetin luottavainen ja rento olo olla esillä, että susta tuntuu, että sun on vaan pakko. Ah tätä NLP:n ja hypnoosin voimaa! Suosittelen kyllä kokeilemaan, mutta paluuta ei sitten ole. Muutos on iso kun se tapahtuu identiteetin ja syvärakenteiden tasolla, ei pelkästään käyttäytymisessä. Ja koska se on iso, sun täytyy valita, ootko valmis siihen. On ihan ok, jos et ole. Ja jos oot, anna mennä!
Mitä siis on sun upeimman unelman ja sun välissä? Mikä on estänyt sua toteuttamasta unelmaasi? Koska jotainhan siinä välissä on, sillä ilman sitä olisit jo tehnyt unelman todeksi. Onko se pelko tai joku rajoittava uskomus, että ”minä nyt vain olen tällainen”. Meillä kaikilla on uskomuksia ja niiden työstäminen ottaa aikaa, mutta on 100% sen arvoista. Sä olet voimakas ihminen siellä pelkojen alla!
Mullakin on ollut monenlaisia pelkoja, joita työstän. Niitä on olleet esim. pelot epäonnistumisesta, häpeästä, nolatuksi tulemisesta, siitä että en riitä, että en ole tarpeeksi hyvä, että mokaan ja mulle ilkutaan, että olen huono, tyhmä, typerä ja naurettava. Että olen epäystävällinen, töykeä, ahne, ylpeilevä. Ja kun sä tunnistat sun henkisen esteen, pelon tai turhan uskomuksen, oot jo ison askeleen lähempänä sun unelman toteuttamista! Ja usko huviksesi, että on olemassa todella paljon erilaisia menetelmiä ja apukeinoja peloista ja rajoittavista uskomuksista irti päästämiseen, esim. mielikuvaharjoittelu. Etsi apua. Se kannattaa.
Mietinkin itse eilen, miltä tuntuisi oikeasti vain tehdä se, mistä unelmoin. Tehdä siitä totta ihan noin vaan. Että jos olisi oikein rohkea ja vain valitsisi nyt poistaa itsestään kaikki turhat pelot. Kylmänviileästi, sydämen lämmöllä, toteuttaisi vaan ne omat unelmat eikä miettisi yhtään, ei odottaisi, ei viivyttelisi, hoitaisi asian, taputtelisi, laittaisi homman hanskaan. Niin miltä se tuntuisi ihan oikeasti? Miltä susta tuntuisi toteuttaa heti tänään sun unelma?
Ensin mulle tuli säpsähdys, että ”hui, onpa muuten iso juttu tää unelma”. Reaktio kertoo siitä, että mulla oli vielä hitunen epäuskoa, että unelma toteutuisi tai onnistuisi. Oli jotain pelkoa vielä. (Huomaatko miten puhun itselleni menneessä aikamuodossa.) Eli työtä lisää siihen kohtaan. Jos unelma tuntuu tosi isolta, kehitä sun mindsettiä niin, että se unelma alkaa tuntua ihan sulle tehdyltä, kirjoita siihen mielikuvissa sun nimi, omista se, näe että se kuuluu sulle. Postimies soittaa ovikelloa ja sillä on sulle lähetys, se on sun unelma ja siinä on sun nimi ja osoite päällä. Ota se vastaan, avaa ja nauti. Koska jos sä osaat unelmoida sen mielessäsi, se kuuluu sulle. Ja elämä on nauttimista varten.
Lisäksi mussa heräsi unelmani äärellä ajatus, että ”mua ei ole kasvatettu tällaisen unelman suuntaan”. Ja sen perään viisas sisäisen puheen kannustus: ”Entä jos siitä huolimatta olen sellainen ihminen, joka on tarkoitettu toteuttamaan juuri tämä unelma elämässään.” Sitten aloin etsiä omasta elämästä todistusaineistoa. Kaikenlaisia esimerkkejä siitä, miksi tämä on juuri hyvä unelma mulle, se oikea juttu. Aloin nopeasti nähdä (koska ne on täällä koulutuksessakin esillä) hyödyllisiä ominaisuuksia, joita mulla on unelmanikin suhteen. Huomasin voimavaroja, vahvuuksia. Olin vain sokeutunut niille ja ehkä unohtanut, koska en ollut päässyt moniakaan niistä käyttämään viime aikaisissa ympäristöissäni. Valtava ahaa-elämys löysi minut. Minussa on nämä kaikki asiat, jotka myös tukevat unelmani toteutumista. Unelmani on hyvä, se on mulle oikea. Minä olen hyvä.
Aika monilla on taustalla ääninauha, että ”en ole kuitenkaan ihan tämän arvoinen”. Tai että ”teen tämän myöhemmin, koska en ole aivan valmis vielä”. Haasta itseäsi ja tartu näihin. Kyseenalaista oma ajattelusi. Ajattelu jumiutuu helposti, koska mieli pyrkii ylläpitämään totuttuja ajatuskuvioita. Älä siis usko kaikkea mitä ajattelet.
Mitä juuri sinä haluat elämääsi lisää? Mitä asioita ja tunteita sinä voit valita lisätä siihen unelmasi ja itsesi väliin, jotta unelmasi vihdoin tulee todeksi, ts. sinä toteutat sen ja voit hyvin, pääset pois tuskallisen odottamisen, jahkailun ja usein pelon tilasta? Miten aiot toimia juuri tänään, jotta unelmasi toteutuu? Kyllä, tänään. Ei huomenna aamulla vaan tänään!
Unelmien toteutuminen tarkoittaa käytännössä sitä, että sun täytyy mennä kohti pelkoa. Jos sulla sellainen on. Ota pieniä askeleita, mutta tee jotakin nyt heti. Ei se tilanne siitä helpotu, vaikka odotat. Ei se tapahdu itsestään, sun täytyy tehdä edes jotain, jotta saat hyvän muutoksen käyntiin. Sitten on matkan varrella ihan tärkeäkin osata välillä päästää irti ja antaa virran viedä. Vaaditaan kuitenkin ihan oikeita tekoja. Sulta. Ja sä pystyt siihen. ❤
Ja sitten vielä, kaikki tekeminen johtaa johonkin lopputulokseen, saavutukseen. Sinä itse valitset, miten reagoit, siihenkin. Olet saattanut aiemmin syyttää itseäsi monenlaisista asioista, mutta parempi tapa on nähdä lopputulokset oppimiskokemuksina. Jos onnistut, onneksi olkoon jonkun asian osaamisesta ja tervetuloa oppimaan lisää, takaan että oppimista löytyy ihan jokaiselle. Ja jos tilanne ei mene niin kuin olit etukäteen ajatellut, koska elämässähän yleensä juuri mikään ei mene niin kuin on ajatellut, onnistut taas, oppimaan. Elämää ei voi kahlita, ja siksi on hyvä oppia joustavuutta. Itsemyötätuntoa. Armollisuutta. Ymmärrystä. Oppimisen näkökulmaa. Sun reaktio määrittää tuloksen: onko se lopputulos hyvä vai huono. Suosittelen ekaa. Se on kivempaa.
Kyllä ihmisyys on mielenkiintoista!
Ja nyt minä omaa kasvuani varten julkaisen taas tämän pitkän tekstin, vaikka aivot alkoivat sakata tunti sitten eikä mulla nyt välttämättä ole käsitystä, mitä tuli kirjoitettua. Luen toki ensin, mutta tiedoksenne, että omalla vastuulla luette haha. Ihmisillä on itsellään aina oma vastuu omista tunteistaan ja reaktioistaan.
Heippa rakkaat lukijat ja anteeksi pitkä kirjoitustauko. Tekee mieli pyytää anteeksi, vaikka ajattelenkin, että kirjoitan itseni takia, omaa elämääni eläen. Kirjoitan kuitenkin paljon myös teille ja siksihän tätä teen, että voisin teille antaa. Toisaalta en toki ole luvannut kirjoittaa joka viikko. Ehkä mun pitäisikin pyytää anteeksi itseltäni, että olen ajanut itseni sellaiseen tilanteeseen, että en ole jaksanut kirjoittaa. Huomaan, että mitä paremmin voin, sitä enemmän ja helpommin kirjoitan. Pyyteletkö sinä anteeksi liikaa muilta? Osaatko pyytää anteeksi itseltäsi?
Maaliskuu on ollut kuukausi, jota on vähän jopa hankala selittää. En saa oikein edes itse otetta siitä, mitä kaikkea on ollut meneillään. Paljon. Luisuin myös huomaamattani hieman mataliin tunnetiloihin ja yhtäkkiä tajusin olevani tosi kuormittunut. Harmitti, että en osannut katkaista kierrettä ajoissa. Mitä kauemmin kuormittuu, sitä isompia toimia täytyy tehdä nollatakseen tilanteen. Pysähtymiseen sain avukseni tämän kansainvälisen tartuntataudin. Se pakotti rauhoittumaan.
Ratkaisukeskeisessä lyhytterapiassa keskitytään ensisijaisesti katsomaan nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Jos menneet haasteet ja vaikeudet pyörivät mielessä liikaa, voi keskittyä katselemaan asioita selviytymisen näkökulmasta. Olet selviytynyt niistä kaikista asioista ja olet tässä ja nyt. Ne asiat ovat kuitenkin historiaa. Niillä on ollut merkitystä siihen, kuka olet nyt ja millaisia ajattelutapoja sinulla on, mutta niiden ei ole pakko antaa määritellä sun tätä hetkeä ja tulevaisuutta. Niistä voi oppia, mutta niistä kannattaa myös päästää irti. Niinpä mäkään en voivottele tätä kuuta tai sitä, että olen ollut stressaantunut ja väsynyt. Takapakkeja tulee usein erilaisissa muutosprosesseissa eikä niitä kannata säikähtää. Tärkeämpää on, mitä tekee takapakin jälkeen ja miten ajattelee itsestään, miten puhuu itselleen.
Eilen koin tarpeelliseksi myös vilkaista taaksepäin. Selasin kalenterini läpi ja totesin kaikki asiat, joita viime kuussa on tapahtunut ja olin tehnyt. Hulluna opiskeluja, ositus, pari viikkoa koronaa, asuntolainan kilpailutus ja järjestely, terveysmenoja, valintoja, päätöksiä, voimakkaita ja suuria tunteita. Mulla oli nuorempana tapana vähän juuttua menneisyyteen ja märehtiä. Nykyään tarvitsen vain pienen vilkaisun ja nopeasti palautan itseni takaisin tähän hetkeen. Kurkistus antaa tärkeää näkökulmaa siihen, kuinka paljon itsemyötätuntoa ja lepoa olisi hyvä tarjota itselleen juuri nyt. Palauttaa maan pinnalle, että ”hei, mähän olenkin vaan ihminen ja tarvitsen myös lepoa”.
Mun toimintakyvyssä näkyy edelleen se, että oon uupunut isosti eikä burnoutista ole vielä kuin vasta 1,5 vuotta. Edelleen esim. aikataulut kuormittaa mua ja on sellainen asia, jonka kanssa haluan oppia tulemaan toimeen. Lopullinen burnout johtui osittain siitä, että mulla oli töissä aina tunne kiireestä ja siitä, että en riitä, vaikka tekisin mitä. Että ei ole edes mahdollista saada kaikkia vaadittuja asioita tehtyä, ei minun inhimillisellä jaksamisella eikä annetuilla aikaresursseilla. Siksikin varmaan tämä edellinen kuukausi oli rankka. Itse valitut aikataulutetut asiat on mieluisia, mutta kaikki ylimääräinen ja nk. pakollinen kalenterointi ajaa nurkkaan.
Uskon sillä tavalla, että elämä haluaa opettaa meitä. Mitä sun haasteet opettaa sulle just nyt? Tämä maaliskuu opetti mulle ainakin sen, että tämmöinen määrä tapahtumia ei tee mulle hyvää juuri nyt. Se näytti myös, että nyt oli hoidettava näitä asioita, jotta pääsen niistä eteenpäin. Jotta jatkossa on enemmän energiaa mun omiin juttuihin. Voin myös olla ylpeä itsestäni, että pidän näitä asioita tapetilla ja haluan voida hyvin. Iloa voin tuntea siitä, että olen huomannut kuormituksen, pyrkinyt vähentämään sitä konkreettisin teoin ja kaikesta huolimatta osannut ollut läsnä lapsilleni. Läsnäolo lapsilleni on yksi niistä mun perusarvoista, jotka kirkastui mulle uupumiseni jälkeen.
Vaikka tuntuu, että en saanut täysin pysäytettyä hamsterin juoksupyörää maaliskuussa, tein kuitenkin konkreettisia asioita oman hyvinvointini eteen. Lähdin esim. mökille vapaana viikonloppuna, vaikka mulla oli opiskeluhommat täysin kesken. Maksoin myös pitkän tauon jälkeen kotisiivouksesta siivousfirmalle. Kuuntelin hypnooseja ja osallistuin pariin energiahoitoon etänä. Koin tunteet. Jaoin ne ystävälle. Kun lapset olivat kotona, olin heille läsnä: juttelin, kyselin, halasin, pussasin, pelasin, leikin, katsoin lastenohjelmia heidän kanssa, hymyilin. Kieltäydyin mielenkiintoisista tehtävistä ensi kuulle, koska en olisi ehtinyt niitä tekemään kunnolla. Ostin kukan ja näin ystävää lapsuudesta. Poistatin hormonikierukan. Keskityin nauttimaan perusasioista, esim. suihkussa siitä tunteesta, kun vesi valuu iholla.
”Olen pahoillani, minä.
Anna anteeksi, minä.
Kiitos, minä.
Rakastan sinua, minä.”
HO’OPONOPONO-MENETELMÄÄ MUKAILLEN
Tänään on huhtikuu. Uskomatonta, miten aika juoksee mun todellisuudessa. Kevät. Elämän kevät.
Kateus on tunne, josta harvemmin puhutaan. Se koetaan herkästi häpeällisenä ja aika monet ihmiset tuntuvat myös kieltävän sen olemassaolon kokonaan omassa elämässään. Olen aina väliajoin huomannut kateuden iskevän. Se ei hiivi tai hipsuttele, se nimenomaan iskee. Psykoterapeutti Emilia Kujala on kirjoittanut aiheesta kirjan ja toteaa, että kateus syntyy vertailun tuloksena.
On totta, että meidän ei kannattaisi verrata itseämme toisiin ollenkaan. On kuitenkin luonnollista katsella ympärilleen, koska niin olemme lapsesta asti oppineet luomaan käsitystä itsestämme: suhteessa muihin ihmisiin. Meidän kivikautisilla aivoilla on yhä tarve kuulua joukkoon, tulla hyväksytyksi yhteisössä, olla osa ryhmää ja siten turvassa. Niinpä on tosi luonnollista, että ihminen kiinnittää huomiota ympärillä oleviin ja vertaa itseään heihin. Ja usein se tapahtuu varsin nopeasti ja tiedostamatta. En kuitenkaan tarkoita, että tähän kannattaisi välttämättä tyytyä. Kyllä vertailusta kannattaa irtaantua ja alkaa elää ihan omannäköistä elämää. On silti ihan hyvä tietää, että vertailu ja kateus ovat tosi luonnollisia juttuja.
Kateus on voimakas tunne. Mulla se suorastaan lehahtaa kehon läpi eikä sitä pidättele mikään. Oon kuitenkin jo pitkään ajatellut, että on kahdenlaista kateutta. Kujala määrittelee huonon kateuden näin: ”Huono kateus on katkeransekaista kateutta, joka motivoi suoraan tai epäsuoraan aggressiiviseen käytökseen. Silloin toista painetaan alas, jotta itse noustaisi ylös. Taustalla on usein häpeää ja riittämättömyyden tunnetta.” Huono kateus ilmenee esimerkiksi pahan puhumisena.
Hyödyllinen kateus puolestaan inspiroi ja ajaa eteenpäin toteuttamaan omia unelmia. Kun oppii uskomaan omiin mahdollisuuksiinsa elämässä ja ottamaan oman toimijuutensa omiin käsiin, oppii samalla toimimaan kateuden kanssa rakentavasti. Toimijuus tarkoittaa mm. sitä, että sulla on usko siihen, että sä pystyt vaikuttamaan sun omaan elämään ja että sä pystyt käyttämään sun ympäristön tarjoamia mahdollisuuksia omaksi hyödyksesi. Hyödyllisessä kateudessa on mukana myös ihailua, kertoo Kujala. Mun kokemuksen mukaan silloin voi aidosti olla yhtä aikaa onnellinen toisen puolesta ja samalla kateellinen. ”Kunpa minäkin tuolla tavalla.”
Mä oon ollut kateellinen esimerkiksi ystävälle, joka osaa maalata upeasti. Ja ystävälle, joka lähtee reissuun. Ja ihmiselle, joka toteutti mua ennen just niitä asioita, joita minä olin suunnitellut tekeväni. Oon ottanut tavaksi, että kerron kateudesta avoimesti sen kohteelle ja sanoitan, mitä itsekin haluaisin asiaan liittyen. ”Osaat maalata ihan super hienosti, mutta oon vähän kade, koska itsekin haluaisin osata yhtä hyvin, mutta en ole jaksanut panostaa asiaan.” ”Musta on ihanaa, että pääset reissuun, mutta oon vähän kade, koska haluaisin itsekin reissuun eikä sille ole ollut nyt mahdollisuutta tai rahaa.” ”Mä niin tykkään sun jutuista, mutta oon vähän kade, koska en ole saanut toteutettua itse niitä asioita joita olisin halunnut.” Ja näiden jälkeen mulle nousee aina ajatus: ”Mitä mä voisin nyt itse tehdä, että mäkin pääsisin lähemmäs haluamaani?” Ja silloin kateuden tunne onkin yhtäkkiä jo poissa.
Hyvä kateus on viisas: se kertoo, mihin suuntaan sun kannattaisi ehkä lähteä. Se kertoo jotain susta: sun toiveista, unelmista, tarpeista. Se kertoo myös, keneltä voisit pyytää neuvoja päästäksesi tavoitteeseen. Sellainen osaa neuvoa, joka on toteuttanut jo sen mitä sinä haluat. Kateus tekee hetkellisesti kipeää, mutta sen viesti kannattaa kuunnella huolella.
Käännä kateus voimavaraksi. Mitkään toisten ihmisten asiathan ei ole oikeasti sulta pois. Sulla on aivan samanlaiset mahdollisuudet tässä maailmassa järjestellä itsellesi iloisia asioita. Jos rahaa reissuun ei ole nyt, niin voit alkaa säästää. Jos et osaa jotain, otat selvää ja alat harjoitella. Jos sulla ei ole jotain mitä sydämestäsi haluat, ala tavoitella sitä. Kaikki on mahdollista sullekin ja sulle on tarjolla aivan niitä samoja asioita kuin kelle tahansa muulle. Kyse on vain siitä, alatko itse rakentamaan itsellesi kivempia olosuhteita vai istutko odottelemaan, että asiat tipahtelisivat sun syliin itsestään. Aika kauan saatat joutua nimittäin istuskelemaan.
Onnistuneen ja onnellisen päivän kokonaisuus koostuu monista pienistä osasista. Palasista, yksittäisistä tilanteista, kohtaamisista, tunteista, ajatuksista. Se rakentuu aamuista, keskipäivistä, iltapäivistä, illoista ja öistä, ja kaikista hetkistä niiden välillä. Siksi on tärkeä pysähtyä ajattelemaan, mikä on se kaikenkattava tausta-ajatus sun jokaisen tekemisen takana. Miksi teet niitä asioita, joita teet eri hetkissä? Miksi teet asiat juuri siinä järjestyksessä ja siten kuin sulla on nyt tapana? Millaisilla pienillä teoilla ja valinnoilla voisit viedä itseäsi eteenpäin: kohti lisääntyvää hyvinvointia ja iloa, kohti kaikkia niitä hyviä asioita, joita haluat kasvattaa elämässäsi?
Meillä kaikilla on jonkinlainen rytmi meidän päivissä. Me herätään tiettyyn aikaan, tehdään tiettyjä asioita tiettyihin aikoihin, mennään nukkumaan tietyllä tavalla. Toisilla ihmisillä tuo rytmi on tarkempi ja toisilla se elää. Toisilla tuo rytmi toimii hyvin ja toisilla ei. Toiset kestävät rytmin vaihtelun paremmin kuin toiset. Kyse on ihan synnynnäisistäkin eroista temperamentissa ja tavassa kokea asiat kehossa ja mielessä. Kun levon ja työskentelyn ajoittaa oikein, voi niistä saada parhaimman hyödyn. Työskentelystä tulee mielekkäämpää, kun sen tekee virkeimpänä aikana. Levosta tulee palauttavampaa, kun sitä harrastaa tarpeeksi paljon, sopivissa erissä ja oikeaan aikaan.
Lasteni ollessa vieläkin pienempiä tuli pohdittua näitä lepoasioita vanhemmankin näkökulmasta. Ennen lasten syntymää en osannut edes kuvitella, miten voimakkaasti tulisin kokemaan univajeen ja unirytmin muutokset. Tuntui, että mun keho meni tosi sekaisin siitä kaikesta: vaihtelevista öistä, imetysmaratoneista ja tunnin välein heräämisestä esikoisen vauva-aikana, vastuusta ja huolesta, iltavalvomisesta (jota moni muukin pikkulapsen vanhempi tekee halutessaan lisätä omaa vapaa-aikaa) sekä vähän isompien lasten öisistä heräilyistä milloin painajaisten, raivokohtausten, kiljumisten, sairastelujen tai pimeänpelkojen ilmestyessä kotiimme. Tämän sanomalla haluan tuoda ilmi sitä, että aina omanlaisen rytmin eläminen ei ole mahdollista. Silloin olisi tärkeä huolehtia siitä, että lepää kuitenkin riittävästi, jossain vaiheessa päivää ja suhtautuu itseensä armollisesti, jos joutuu tekemään joitain pakollisia tehtäviä väsyneenä.
Oon aika kauan tiedostanut, että tykkään aamuista, olen nk. ”aamuihminen”, mutta vain silloin, kun olen levännyt tarpeeksi. Joskus harkitsin, että alkaisin herätä kellolla ennen lapsia, jotta saisin aamuihini rauhallisuutta ja hiljaisuutta. Aamut kun alkoivat meillä yhdessä vaiheessa kovalla komennolla ja ”äiti”-sanan karjumisella. Ei siitä tullut kuitenkaan mitään. En voinut edes kuvitella, että olisin herännyt vieläkin aiemmin, kun olin muutenkin niin väsynyt.
Tänään havahduin tähän aamu-asiaan, kun löysin itseni lukemasta opiskelukirjaa klo 7. Lapset ovat isällään ja mulla vapaapäivä. Jos lapset ovat täällä ja heräävät yöllä tai aiemmin aamulla, silloin muakin väsyttää. Mutta jos saan nukkua rauhassa niin kauan kuin unta riittää, yleensä herään aika tarkalleen 6:35 ja mikä parasta, virkeänä.
Luulen, että kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille on merkityksellistä se, että ihminen voi elää suunnilleen omassa luontaisessa rytmissään. Mikä kenellekin on luontaista, lienee yksilöllistä. Toisaalta on sanottu, että esimerkiksi tietty aika alkuyöstä tarjoilee ihmiselle parhaat ja palauttavimmat unet. Mitä mieltä sä oot tästä?
Oon oppinut nyt itsestäni, että saatan aivan hyvin aloittaa opiskeluhommat heti herättyä. Herään, nousen, teen nopeat aamutoimet, avaan kirjan tai koneen, keitän kahvin. Ja kuten tänäänkin, saatan heti aamusta alkaen opiskella useankin tunnin putkeen. Päiväkotitöissäkin tykkäsin eniten aikaisista aamuvuoroista ja olin silloin erityisen luova ja tuottelias. Koen, että aamuisin mun aivot on raikkaimmat ja kevyimmät, jaksavimmat ja vastaanottavaisimmat. Tämä voi selittyä silläkin, että yön jäljiltä aivojen taajuus on vielä rentoutuneella tasolla. Oli syy mikä tahansa, tykkään hyödyntää tätä. Siksi aamuisin teen nytkin luovaa työtä, kirjoitan blogia tai oppimistehtäviä, luen opiskelukirjaa, suunnittelen työjuttuja.
Viisautta on sitten se, että jossain vaiheessa, kun keho alkaa sitä kertomaan, huomaa pitää taukoa rauhassa. Syö, ulkoilee, tekee muita asioita, lepuuttaa ajattelulihaksia. Ja iltapäivällä levon jälkeen voi sitten halutessaan taas jatkaa hommia. Tai sitten pitää loppupäivän vapaata. Tämä pätee tietysti sellaiseen elämäntilanteeseen, jossa voi itse päättää, milloin työskentelee. Toki tätä voi hyödyntää myös pienemmässä mittakaavassa. Mieti esimerkiksi, että luetko ensin sähköpostit vai juotko kahvit. Kumpi järjestys sopii sulle juuri tänään? Jos mulla olisi energiaa lukea sähköpostit ensin, tekisin ehkä niin ja vasta sitten joisin kahvit. Kyse on vireystilan hyödyntämisestä ja oman itsen kuuntelemisesta. Jos työpaikan kahvihuoneessa sattuisi olemaan ihana työkaveri, valitsisin todennäköisesti silloin kahvit ensin.
Millainen päivärytmi sun keholle ja mielelle sopisi parhaiten? Onko sun helppo rakentaa päivästä sulle mieluisa? Osaatko lisätä päivän varrelle hauskoja tekemisiä ja palauttavia lepohetkiä? Osaatko kuunnella kehosi ja mielesi viestejä? Milloin sussa on eniten virtaa toimia ja työskennellä? Milloin saat eniten aikaiseksi? Milloin tarvitset yleensä lepoa? Nukutko tarpeeksi?
Ihmisen elämässä on helppo syyttää muita. On helppo nostaa etusormi ja osoittaa. Kenties se tuntuu aluksi turvallisemmalta, kun syytä voi etsiä toisista. Kestävämpää turvaa luo kuitenkin se, että oppii katsomaan omaa osuuttaan tilanteisiin. Jos jokin asia on sinun elämässäsi ja se koskettaa sua, sulla on aina valtaa vaikuttaa tuohon asiaan. Sun elämä, sun valta.
Viime päivinä oon huomannut olevani erityisen kuormittunut pitkästä aikaa. Aluksi mieli alkoi etsiä syitä ympäristöstä. Näen, että se on varmasti monelle ensimmäinen tapa toimia, koska olemme oppineet ajattelemaan niin. Olemme oppineet, että meille tapahtuu asioita. Että me olemme tässä ja jokin ulkopuoleltamme tulee ja tekee meille jotain. Kuin että emme itse voisi tehdä mitään asialle. ”Voi voi, meille kävi näin.”
On totta, että meille tapahtuu asioita, tosi kurjiakin. Voimme silti itse aina valita, miten ajattelemme niistä. Minunkin mieleni alkoi etsiä syyllisiä ympäristöstä kunnes ilokseni huomasin, että ei ympäristöni ole minulle mitään tehnyt. Päinvastoin. Se on toiminut juuri niin kuin olen oikeasti toivonutkin. Ongelma onkin siinä, että minä en ole osannut toimia suhteessa ympäristööni siten kuin olisin halunnut. Siten kuin sydämeni olisi tarvinnut tai halunnut.
Eilen oli päivä: 22022022. Aikamoinen numerosarja. Törmäsin somessa lauseeseen, että eilisenkaltaisena porttipäivänä olisi hyvä pohtia, mikä on oma perimmäinen tehtävä maailmassa ja mitä asioita haluaa luoda elämäänsä. Mulla on ollut viime viikkoina vähän fokus hukassa. En ole saanut sitä kiinni. Liukas kuin saippua. Tuntui oikealta tarttua tuohon pohdintaan.
Koen, että minun tehtäväni maailmassa on auttaa, rakastaa ja olla hyvä muille. Minun tehtäväni on kannatella, voimaannuttaa ja auttaa ihmisiä kukoistamaan. Samaan aikaan minun tärkeä tehtäväni on pitää omat rajani. Uskon sellaiseen, että se mitä kunkin ihmisen tulee oppia elämässä, tulee häntä vastaan erilaisissa tilanteissa elämän varrella. Elämä tulee opettamaan. Ehkä siksi minäkin olen kohdannut elämässäni niin paljon hetkiä, joina minun rajojani on yritetty eri tavoin venyttää ja rikkoa. Tehtäväni on ollut oppia noista tilanteista ja alkaa pitämään omia puoliani.
Rajojen pitäminen on itsensä arvostamista. Jos annat toisen kävellä ylitsesi, sinun on hyvä harjoitella seisomaan tukevammin paikoillasi. Aseta jalkasi maata vasten niin vankasti, että ylikävelijä joutuu lopulta kiertämään sinut. Että hän joutuu väkisinkin huomaamaan sinun olemassaolosi, näkemään sinun tarpeesi ja toiveesi, ymmärtämään että päältäsi ei voi astella. Sinun ei tarvitse välttämättä sanoa mitään. Vain seistä ja olla, näkyvänä, tavallisena sinuna. Tai voit myös aina vaihtaa maisemaa, poistua paikalta. Toinen ei välttämättä edes tiedosta kävelleensä ylitsesi. Hän on ehkä oppinut, että siitä voi mennä, se on nopein tai kenties helpoin reitti hänelle. Siitä on ennenkin päässyt.
Saat pitää rajasi, asettaa ne uudestaan, uudenlaisiksi. Saat olla mitä tahansa mieltä asioista ja saat vaihtaa mielipidettä lennosta vaikka sata kertaa päivässä. Saat olla tässä, saat tuntea noin, saat olla juuri tuollainen ihminen kuin olet. Sinua ja tarpeitasi on tärkeä arvostaa ja kunnioittaa. Sinä ansaitset sen, ihan vain olemalla ihminen.
Tänään paistaa Jyväskylässä aurinko. Koen, että tämä on ensimmäinen vapaapäiväni puoleentoista viikkoon. Viime viikolla en osannut pitää huolta rajoistani ja annan sen anteeksi itselleni. Voin tehdä tällä viikolla asioita toisin. Voin aina aloittaa uudestaan. Pidän rajojani paremmin ja hemmottelen itseäni enemmän. Hemmottelukin on rajojen pitämistä. Sitä on kaikkien niiden asioiden tekeminen, jotka tuntuvat just susta hyvältä, just tässä hetkessä.
Viikko kääritty pakettiin ja olihan se, oli. Melkein voisi ärsyttää, että tuollaisen viikon itselleni järjestelin, mutta itsepä sen tein. Nyt vaan ho’oponopono -mantraa itseä kohtaan: Olen pahoillani. Anna anteeksi. Rakastan sinua. Kiitos. Ja tätä toistetaan ja lausutaan nimenomaan itselle. ”Olen pahoillani minä, kun järjestin tällaisen viikon, joka tuntui liian työläältä. Anna anteeksi, etten osannut suunnitella paremmin. Rakastan sinua, minä. Kiitos minä.” Ihmeellisesti se kyllä tuntuu auttavan, kaunis puhe ja anteeksi antaminen. Kirjoitin nuo sanat tällä viikolla myös jääkaapin oveen. Ei, en suoraan oveen mutta muistilapulle, joita vihdoin sain ostettua kun ne kävelivät vastaan eräässä saksalaisomisteisessa marketissa. Ikinä ei tiedä mitä siellä tulee vastaan.
Kaiken voi ajatella miten päin vaan. Voisin halutessani nähdä kuluneen viikkoni vuoden raskaimpana tai mielenkiintoisimpana. Voisin nähdä sen onnellisimpana tai väsyneimpänä, jännittävimpänä tai helpottavimpana, pelottavimpana tai voimaannuttavimpana. Kaikelle löytyy todistusaineistoa. Ratkaisevaa on, mistä suunnasta päättää katsella ja mihin katseensa kohdistaa. Millaisen tarinan päättää kertoa itselleen.
Sanon suoraan, että ei munkaan ole helppo joka hetki pysyä hyvissä tunteissa eikä se ole tarkoituskaan, mutta viisaus on siinä, että antaa tunteiden mennä. Uskon kuitenkin, että ihminen voi vaikuttaa oman elämänsä fiiliksiin. Ei ole pakko ottaa kantaakseen mitään sellaista, joka tuntuu raskaalta. Ei tarvitse sisällyttää sitä oman elämänsä tarinaan. Saa ihan luvan kanssa ottaa vain ne hauskat ja kevyet muistot taskuun. Saa valita: ”tämän minä säilytän ja tuota en”.
Kirkas, raikas, lempeä ja heleä helmikuun aamu. Juuri sopivasti pakkasta, hengitys ei huurua mutta ollaan pakkasen puolella. Taivaanranta on hennon vaaleanpunainen liukuen herkkään vaaleansiniseen. Aurinko nousee keltaisen ja oranssin kanssa, tekee varjoja huoneeseen. Linnut laulavat. Löydettiin koulumatkalla jääpuikot, toin ne kotiin talteen: toisella on kuulemma hyvä piirtää ja toinen on muuten vain upea massiivisuudessaan. Hyviä päiviä ollut.
Aloitin muutama päivä sitten manifestointi- ja meditaatiomatkan, jossa meditoidaan joka päivä 20 minuuttia täydessä hiljaisuudessa, 15 päivää putkeen. Aluksi ajattelin, että tuo 20 minuuttia olisi pitkä aika, mutta lyhyeltä se on nyt tuntunut. On tuntunut, että kun päättää ottaa päiväänsä jotain tiettyä tekemistä ja haluaa sen siihen oikeasti sisällyttää, sille löytyy aina aika, viimeistään illalla lasten mentyä nukkumaan. Samalla on heitetty ilmaan manifestointitoive, jota energiahoitaja buustaa päivittäin. ❤
Tässä hiljaisessa meditaatiossa annan joskus ajatusten lennellä luovasti ja vapaasti. Joskus yritän sulkea aivoni kokonaan ja päästä tyhjään tilaan. Silloin konkreettisesti kuvittelen eteeni säätönappulan, josta pienellä sormien liikkeellä käännän aivot kiinni. Usein se toimii. Tyhjyys voi aluksi olla hämmentävä kokemus, kun aivot ovat tottuneet jatkuvasti jotain työstämään. Monesti käyn tyhjyydessä hetken ja sitten taas huomaan ajattelevani jotain, ja sitten taas uudestaan. Tyhjyyden kokemusta on vaikea pukea sanoiksi. Ehkä sitä kuvaa parhaiten se, että silloin ei ole ajatuksia, on vain olemassaolo, syvin olennainen. Ja ajattelen, että se hetki itsessään ei ole varmastikaan tyhjä, mutta siitä puuttuvat ajatukset, tunteet ja sellainen kokeminen, johon muuten on elämässä tottunut.
Usein meditaation aikana myös katselen suljettujen silmien takana. Katselen esim. kuvioita ja valon liikahduksia, joita näen. Välillä näen nopeita väripisteitä tai valkoista valoa. Katsellessa tulee helposti myös ajatuksia. Sanotaan, että meditoidessa voi saada mahtavia oivalluksia. Uskon sen.
Koko elämäni ei suinkaan ole levollista meditaatiota. Tälläkin hetkellä tiedostan, että moniin päiviin en ole ehtinyt opiskella, vaikka olisin halunnut. Oon joutunut joka päivä tekemään paljon muita asioita, joita en olisi juuri nyt halunnut/ehtinyt, mutta jotka on ollut pakko tehdä, jotta pääsen eteenpäin. Toisaalta olen ollut nyt paljon lasten kanssa ja nauttinut siitä. Viikonloppuna nähtiin paljon ihmisiä ja ulkoiltiin. Kaikki sosiaalisuus ja tekeminen kuormittaa kuitenkin jonkin verran. En tiedä olenko introvertti vai erityisherkkä. Uupumuskin herkisti entisestään ja myös henkisen kehityksen olen kokenut herkistävän erilaisille asioille. Kun pääsee käsiksi sellaiseen rauhan ja rakkauden kokemukseen, siitä ei halua luopua. Kiire, paineet, sosiaalisuus, velvollisuudet, kaikki voivat kuormittaa, puhumattakaan käytännön asioista, joita on viime päivinä riittänyt hoidettavaksi.
Tällä viikolla, meditaatioretken alettua on kuitenkin ollut joissain hetkissä helpompi olla. En tiedä miksi, mutta aamut on olleet lempeämpiä, onnellisempia. Lasten kanssa olen ollut läsnäolevampi ja rakkaus heitä kohtaan on ollut erityisen väkevää ja tiivistä. Tiedättekö mitä tarkoitan. Että tottakai lapsiaan aina rakastaa, mutta että rakastaa niin paljon, että sydän meinaa pakahtua joka hetki, koko ajan. Ja tällä viikolla on ollut muutakin. On tehnyt mieli tanssia ja olen tanssinut. Energiahoitajalta sain joskus korttiluennan, jonka mukaan mun pitäisi tanssia. Se merkitsee mulle monia asioita, esim. iloa, kehon rakastamista, liikettä, musiikin rytmiä, onnellisuutta ja luottamista. Ja nyt tekee mieli tanssia, kaikkien juoksevien asioiden keskelläkin. Ihan huippuahan se on. Olen myös nukkunut hyvin tällä viikolla. Koen, että nämä asiat eivät ole sattumaa. Kun aivot saavat välillä tyhjentyä, tulee mieleen ja sitä kautta elämään tilaa tärkeille asioille. Samalla aivojen taajuus muuttuu rentoutuneemmaksi, luovemmaksi ja valmiimmaksi keksimään ratkaisuja.
Mielenkiinnolla seurailen, millaisia vaikutuksia tästä säännöllisestä meditaatiosta tulee jatkossa. Ja nyt suuntaan päivän muihin touhuihin. Pitkästä aikaa ehdin tarttua opiskelukirjaankin.
Harmittaa vähän, kun en ole nyt kirjoittanut tänne valmista tekstiä. Periaatteessa mulla ei ole mitään aikataulua tai suunnitelmaa siitä, milloin kirjoitan, mutta nyt tuntuu, että on kulunut liian kauan. Kirjoitan omaksi iloksi ja ilon moninkertaistaa se, jos joku muukin saa näistä asioista itselleen iloa tai ajateltavaa. Olette siis tärkeitä, jokaikinen lukija. Ja nyt asiaan.
Tulin tänään kirjoittamaan siitä, miltä tuntuu katsella taaksepäin tuota tammikuuta. Ensinnäkin, oli tammikuun ensipäivinä erityislaatuista ymmärtää omaa marras-joulukuista toimintaani suhteessa jouluun ja lapsiin. Vaikka itselleni rakensin simppeliä ja levollista joulua, totuus taisi kuitenkin olla se, että tiedostamattani ja kehossani stressasin paljon lasten joulun onnistumista. Joskus käy niin, että joku pieneltä tuntuva asia nouseekin suureksi ja jälkikäteen voi huomata sillä olleen iso merkitys. Lasten onnellisen joulukokemuksen rakentamisella oli minulle valtava merkitys, jonka tiedostin oikeastaan vasta joulun jälkeen, kun pöly oli laskeutunut.
Joulun välipäivinä mulle selvästi iski tekemisen tahto ja irti päästämisen tarve. Olin väsynyt joulusta, mutta halusin väkevästi eteenpäin, uuteen. Eropapereita, toiminimen perustamista. Puskin, opiskelin, otin selvää, toteutin. Odotin, että alkaisi arki ja pääsisi johonkin kunnolliseen rytmiin. Rytmi on mulle tärkeää, rauhoittavaakin. Välipäivät tuntuivat harvinaisen tahmeilta.
Tammikuun alkaessa ajattelin, että ”no niin, tästä nyt kaikki asiat eteenpäin hyvällä draivilla”. Ja minut yllätti se, että olinkin väsynyt. No ihmekös tuo, koko joulutsemppauksen jälkeen. Oon monesti pysähtynyt sen äärelle, että en oikein huomaa, mitä olen elänyt lähihistoriassa. Toisaalta se on hyvä asia, että en jää märehtimään mennyttä, kuten tein ehkä joskus nuorempana. Toisaalta se altistaa suorittamiselle ja väsymiselle, kun ei tiedosta, miten suuria asioita elämässä on ollut viime vuosina. Olisi ehkä parempi antaa itselleen vähän siimaa, tehdä kevyemmin, tehdä vähemmän, ja silti voisi päästä samoihin lopputuloksiin, ja jopa parempiin, koska levännyt ihminen pystyy olemaan luova.
Viime viikolla alkoivat ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin opinnot. Aloinkin jo kirjoittaa niistä tunnelmista, mutta en päässyt loppuun. Lyhyesti sanottuna suuresta jännityksestä kuoriutui äärimmäisen innostunut perhonen, joka joutuu nyt kuitenkin totuttelemaan olemaan perhonen, ihan uudenlainen. Terapeutin identiteetti alkoi heti rakentua ja kaikessa ihanuudessaan se oli raskastakin. Niin kuin kaikki muutos vaatii luopumista jostain ja uuden rakentaminen ei ole välttämättä niin hohdokasta kuin se ulkoapäin näyttää. Uuden elämän synnyttäminen sattuu, tuottaa kipua. Mutta lopputulos on upea, pehmeäposkinen pienokainen, josta kasvaa naurava ja juokseva lapsi, ja parhaimmillaan kukoistava aikuinen. On vain uskottava, että kaiken hapuilun ja kipuilun jälkeen koittaa kevyempi huominen. Uskoa, toivoa, rakastaa sitä mitä itse on.
Opiskelun aloittamisen lisäksi mulla on ollut nyt jotenkin tosi paljon kaikkea tekemistä. Lapsetkin sairastivat tuossa yhden viikon enkä pystynyt silloin keskittymään mihinkään muuhun. Viikonloppuna sentään pääsin ystävän mökille ja se olikin jotenkin erityisen tärkeä retki. En osaa selittää, miksi. Kuitenkin sen jälkeen kotiin palattua sain hoidettua monta vaikeaa ja isoa asiaa. Tätä viikkoa onkin sitten kuvannut hyvin tuo vaikeiden asioiden hoitamisesta seurannut tunnelataus. Jonkinlaista raskasta tunnetta on ollut ilmassa, muutostunteita, hyviä ja tärkeitä, painavia, työläitä.
Eilen räjäytin sitten kotini yläkerran. Näin selkeästi, että nyt pystyin vihdoin tarttumaan tähän siivousasiaankin, kun nuo suuret ja vaikeat henkiset asiat oli hoidettu. Tyhjäsin makuuhuoneeni kaikesta rojusta, jota sinne oli kertynyt, imuroin jopa sängyn alta (se ei ole aivan yksinkertaista), laitoin uuden järjestyksen ja karsin tavaraa. Rakastan tätä, miten elämän eri asiat kietoutuvat yhteen niin selvästi. Esimerkiksi kodin järjestäminen on suoraan yhteydessä mielen järjestämiseen. Kun koti on järjestyksessä kaappien sisuksia myöten, on tilaa ajatella. Kokeile, jos et usko. Aloita tutustumalla Marie Kondon kirjoihin.
Ja tässä ollaan nyt. Istun tietokoneella sohvan nurkassa, pyykkikone lopetti aamuvuoronsa. Yläkerta on edelleen pommin jäljiltä. Siis kaikki muut huoneet paitsi minun makuuhuone. Se on unelma. Tuntui tärkeältä kirjoittaa tänne tänään. Kirjoittaminen on yksi mun jutuista. Nyt jatkan eilistä siivoushommaa. Samalla siivoan elämääni. Tämä helmikuu tuntuu vähän kevyemmältä.
Oon alkanut toimia yhä vahvemmin tunteista ja sydämestä käsin. Se on myös yksi syy, miksi nimesin tämän blogin näin. Sydämen äänen kuunteleminen tarkoittaa mun tapauksessa mm. sitä, että kuuntelen intuitiota, tunnetta, fiilistä, sitä mitä haluaisin ja oikeasti tekisin, jos kukaan ei saisi tietää. Sitä aavistusta, mitä mun olisi oikeasti hyvä tehdä eri tilanteissa, jotta voisin hyvin kaikin puolin. Viime aikoina on korostunut myös ajatus, että pyrin tekemään asioita, joita mun on tarkoitus elämässäni tehdä.
Kuuntelen sydäntä tunteiden kautta. Kun musta alkaa tuntua, se on sydämen puhetta. Ajattelen sydämen käsitettä myös niin, että siellä sijaitsee jonkinlainen ihmisyyteni ja sieluni ydin, joka yrittää viestiä mulle viisaita asioita, jos vain maltan pysähtyä kuuntelemaan. Että sillä jo on se tieto, joka pitäisi vain välittää rationaalisille aivoilleni, jotka ohjaavat tätä kehoa ja mieltä konkreettisessa elämässä. Työuupumukseen johtaneessa suorittamisessa ja jatkuvassa tsemppaamisessa nuo hauraat tuntemukset ja ajatukset tulivat helposti sivuutetuiksi eikä niitä usein edes huomannut. Ainakaan niiden äärelle ei halunnut pysähtyä, koska se olisi tarkoittanut, että olisi saattanut lopullisesti romahtaa, jos olisi alkanut kuunnella itseään. Niin. Ja sitten olisi täytynyt kohdata kaikki ne vaikeat tunteet, jotka uupuminen nostaisi väkisin pintaan. Jokaisella meistä on omat jaksamisen rajansa, joiden jälkeen luovuttaa suorittamisesta. Mulla ne rajat olivat aika kaukana.
Viime aikoina oon käsitellyt mielessäni mm. sitä, että kun toimin sydämestäni käsin, teen asioita, joissa ei aina näytä olevan samanlaista järkeä kuin ennen. Tunne johtuu siitä, että teen nyt aivan eri asioita kuin ennen. Teen ne eri tavalla kuin ennen. Ajattelen uudella tavalla ja arvostan eri asioita. Tuntuu, että elämäni on pyörähtänyt täysin ympäri. Ja se on tässä se tarkoituskin. Ajattelemalla ja tekemällä uusilla tavoilla luon itselleni uudenlaista todellisuutta, uudenlaisia lopputuloksia.
Uusi on jännittävää mullekin ja oon lapsena oppinut, että järkiperäinen toiminta on sitä viisainta. Sanonta kuitenkin kuuluu, että ”rohkeus ei ole sitä, että ei pelkäisi vaan se on sitä, että toimii vaikka pelottaa”. Koen olevani rohkea ja tiedän, että minusta ajatellaan niin. En voi kuitenkaan sanoa, ettenkö olisi aika useinkin kauhuissani tästä kaikesta, johon sydämeni minua johdattaa. Viime aikoina sydämelläni on kuitenkin ollut oma, voimakas tahto. Olen vain seurannut sivusta, kun sydämeni on saanut kehoni toimimaan ja tekemään ratkaisuja, joita en olisi ikinä aiemmin tehnyt. Se saa vähän hämilleenkin. Toimia nyt sillä tavalla, täysin tunteen vietävissä.
Meissä jokaisessa on aivan hurjan paljon erilaisia uskomuksia, jotka ovat syntyneet meihin lapsena siinä ympäristössä, jossa olemme kasvaneet. Minut on opetettu, ja olen myös aktiivisesti omaksunut, toimimaan ensisijaisesti järkiperäisesti. Yhteiskunta-niminen tyyppi kertoi mulle 80- ja 90-luvuilla, että hänellä on sellaisia normeja, joiden mukaan minunkin kannattaisi toimia elämässä, koska muuten hän katsoo minut huonoksi jäseneksi kerhoonsa. Siihen Kasvuympäristö-niminen heppu lisäsi, että on myös paljon sellaisia ajatuksia, jotka on tärkeä omaksua, jotta voi elää tarpeeksi hyvää ts. siedettävää elämää. Koska ”hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä”, kuten tunnetussa joululaulussa lapsillemme opetamme. Elämä on siis kärsimystä, mutta kun sitä suorittaa tietyllä kaavalla, siitä voi saada ihan hyvää. Kärsimykseen liittyen on pakko sanoa, että joku valmentaja, en muista hänen nimeään enää, totesi osuvasti, että vallitseva uskontommekin pohjautuu oikeastaan kärsimykselle. Elämä on kärsimystä ja vasta kuoleman jälkeen pääsemme onnellisille maille. Ei siis ihme, jos me olemme oppineet luulemaan, että elämän kuuluu olla kärsimystä. Ei sen pidä.
Tässä teille oppimani kaava siitä paljon varmasti unohtaen:
”Käy pitkään koulua, koska muuten et saa aikuisena töitä mistään hyvästä paikasta. Suoriudu opinnoista mahdollisimman hyvin arvosanoin, koska arvosana kertoo hyvyydestäsi. Opiskelun jälkeen jatko-opiskele, hanki järkevä ammatti. Sitten hanki vakituinen työpaikka, jonka jälkeen voit taas hengittää. Työ on kaikki kaikessa. Hanki mieluummin turvallinen, vakaa ja pienipalkkainen työ kuin riskialtis ja suuripalkkainen. Hanki mieluummin vähän raskas työ kuin liian helppo, koska kärsimys on kunnioitettavaa. Kun sulla on turvallinen työpaikka ja kahdeksan tunnin työaika, sitten voit perustaa perheen ihan ”vapaasti”: hankkia miehen tai naisen, mennä naimisiin, haluta lapsia, saada lapsia heti kun haluat, käydä töissä, odottaa kesälomaa ja kokea elämäsi tavalliseksi ja tasaisen tappavaksi. Tasainen on hyvä. Nöyryys ja köyhyys ovat hyviä. Rikkaus on arveluttavaa. Elämän tärkein arvo on työ, joten anna sille kaikkesi. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla mitään erityisen miellyttävää, kunhan sitä on. Harrastukset ja omat kiinnostuksen kohteesi kuuluvat vapaa-ajalle, työn ulkopuolelle. Vain harvat saavat hankituksi työn, jossa voivat toteuttaa itseään täysin. Kätke myös tunteet, koska tunteilu on herkkyyttä, herkkyys on heikkoutta ja heikkous on pahasta. Täytyy olla pärjäävä ja järkevä, ajatella viisaasti.”
Tämän päivän lapset saavat varmasti aivan erilaiset uskomukset, mutta ei sekään ole sanottua, että ne olisivat näitä vanhoja paremmat. Itse yritän kuitenkin välttää siirtämästä omille lapsille ainakaan niitä uskomuksia, joista itse olen kärsinyt eniten. Uskomukset eivät ole kenenkään vika. Ne ovat ympäristön ja minun itseni rakentamia betonimöhkäleitä, joissa näkyvät myös menneiden sukupolvien taakat: surut ja traumat. Sodastakin on vasta lyhyt aika. Mutta minä en halua enää elää uudestaan sodan jälkeistä jälleenrakennusaikaa, selviytyä, tehdä vain järkevää työtä. Sen ovat aiemmat sukupolvet hoitaneet ihan tarpeeksi hyvin. Minun tehtäväni on katsoa eteenpäin ja luoda uudenlaista maailmaa. Minun etuoikeuteni on ollut syntyä aikaan, jossa minulla on mahdollisuus unelmoida ja toteuttaa henkilökohtaisia haaveitani. Siksi valitsen niin, myös kiitoksena menneille sukupolville ja heidän tekemälleen työlleen. Minä rakennan nyt uusilla tavoilla yhteiskuntaa, luon uutta, luon hyvinvointia, luon vapauden ja keveyden tunnetta ihmisten mieliin.
Järki vs. sydän. Tiede vs. näennäistiede. Mihin nojata? Voisiko antaa luvan vaikka noille kaikille olla läsnä elämässä? Uskon, että me ihmiset osataan jo tukeutua järkiperäiseen ajatteluun. Siksi meidän kannattaisi kehittää itsessämme sydämen kuuntelemista. Meidän ihmisten perusvirhe on yksinkertaistaa tämä maailma ja elämä. Me luullaan, että me tiedetään niin paljon ja ollaan niin älykkäitä, vaikka me ei tiedetä hippustakaan siitä, mistä tässä maailmankaikkeudessa on kyse ja mitä kaikkea täällä on. Siksi seuraan sydäntäni ilolla ja harrastan tyytyväisenä kaikenlaista onnellista hörhöilyä, joka minua kutsuu. Mikä minä olen sanomaan, mikä on maailmankaikkeudessa totta ja ei. Minun tehtäväni on nauttia elämästä ja kehittyä siinä.
Sinun tehtäväsi on nauttia sinun ainutkertaisesta elämästäsi. Elätkö tällä hetkellä tismalleen siten kuin haluat? Mitä haluaisit elämääsi, jos kukaan muu ei saisi tietää? Mikä on salainen unelmasi, jota et ole kertonut kellekään? Sillä elämää voi muuttaa aina halutessaan. Elämä ei ole vain jokin joka annetaan ulkoa päin vaan sen voi luoda mieleisekseen.
Jotta sydämen kuunteleminen olisi helpompaa ja selkeämpää, sun on hyvä tutustua siihen ihmiseen, joka oikeasti olet. Minä uskon, että moni meistä peittelee itseään jotenkin: ei näytä muille ihan sitä aitoa itseään. Sekin on ok. Tiedätkö kuitenkin itse, kuka olet? Minä tiesin aika pintapuolisesti pitkään. Välillä olin myös täydellisen hukassa itseni kanssa. Ne olivat niitä pikkulapsivuosia, kun sulkeuduin äitikuplaan ja unohdin oman persoonani. Kyllä, niin voi käydä: voi kadottaa persoonansa kokonaan. Siitä ei seuraa kauheasti mitään hyvää eli en suosittele vartavasten kokeilemaan. Toki se tarjoaa upean mahdollisuuden rakentaa itsensä uudelleen. Mutta sen voi toki tehdä milloin vaan, myös ilman sitä epävarmuuden ja sekavuuden tunnetta, joka itsensä kadottamisesta usein seuraa. Etsimällä löysin kuitenkin itseni takaisin.
Aidoimman kosketuksen sain itseeni vasta NLP-intensiiviviikolla viime syksynä, jossa 30 vuoden jälkeen uskalsin vihdoin näyttää, kuka aidosti olen. Se oli mahdollista vain ympäristössä, jossa oli aitoa rakkautta ja hyväksyntää. Kokemus oli pysäyttävä siksikin, että luulin tietenkin jo tuntevani itseni. Olinhan jo vuosikausia ollut kiinnostunut itseni kehittämisestä. Vaan sitten pääsinkin yhtäkkiä aivan uudenlaiselle minuuden tasolle, syvemmälle kuin koskaan. Aistin selkeästi elämäntehtäväni ja sen, että vahvuuteni on herkkyys ja rakkaudellisuus muita kohtaan. Sain otteen lapsuuden minästä ja siitä, kuka olin ennen kuin ympäristö ehti vaikuttaa minuun ja käsitykseeni itsestäni. Ja siitä tämä minun uusi urasuuntakin on saanut alkunsa. Haluan käyttää noita vahvuuksiani muiden tukemiseksi ja vihdoin olen myös valmis siihen.
Sydämellä, Pauliina 